Kortteja ja adresseja

Kävimme tänään isää tervehtimässä ja viemässä siunaus- ja muistotilaisuuden ohjelmat. Isä oli tyytyväinen ja nätit ne ovatkin. Velimies taittoi ohjelmat ja pieni paino oli käyttänyt vaaleankeltaista, kaunista paperia. Mies tosin arveli, että ainoaa kysymykseen tulevaa, jota heillä oli varastossa. Kaksi lapsenlasta ja lapsenlapsenlapsi sitten kai jakavat niitä ovella.

Pöydälle oli kertynyt iso pino adresseja ja kortteja. Paljon siihen nähden, että kutsut on esitetty puhelimitse ja kuolinilmoitus on vasta sunnuntain lehdessä. Sana kulkee. Sen arvasimme, että äidille tulee synttärikorttejakin. Äsken juuri kirjoitin kirjeen kummipojalle, joka oli lähettänyt nätin onnittelukortin kummitädilleen. Mukaan liitin hautajaisohjelman.

Isä oli tyyni ja rauhallinen, mutta arveli, ettei hänelläkään enää ole paljon elinaikaa. Sitä on paha mennä kiistämään, jos sotainvalidin matkamittarissa on jo 90 vuotta ja edessä puolison saattelu viimeiselle matkalleen. Vaivojakin on vaikka muille jakaa. Varmaan hän on mitoittanut voimansa huomiseen asti, mutta entä sitten? Ei voi enempää kuin toivoa ja rukoilla voimia huomiselle. Meille kaikille, mutta eniten isälle. Onneksi hautajaisissa saa itkeä niin paljon kuin itkettää.

Isän hartain toive on jo pitkään ollut, että hän saisi jäädä viimeiseksi. Se on nyt toteutunut ja huomenna veteraani tekee viimeisen palvelunsa vaimolleen, jota hoiti niin kauan kun omat voimat riittivät ja vielä sen jälkeenkin. Sen enempää ei voi keneltäkään vaatia, mutta ei myöskään ihmetellä, jos suru ja ikävä on sanoin kuvaamaton.

Nyt taidan lähteä pakkaamaan tavaroita huomista varten: musta-valkoiseen kassiin vieraskirja, kynttilänjalat ja kynttilät, muistokynttilä, valokuva, ohjelmat, kynä, tulitikut, äidin kirja. Ahtaat sormukset omaan sormeen. Pieni kamera ja vara-akku käsilaukkuun. Vaatteet on jo katsottu valmiiksi. Sukat on vielä etsittävä itselle ja miehelle ja miehelle kravatti. Sauna lämpiämään.