Aurinko paistaa, ei ole aikaa...

Päivä on ollut ihanan aurinkoinen, vaikken ole ulkona käynytkään muuta kuin häthätää postilaatikolla. Samoin eilen oli ihana päivä ja järvellä näytti vaeltavan tai hiihtävän väkeä enemmän kuin koko talvena. Muutaman metrin välein. Me hurautimme vain ohi, kun ajelimme Tyttären synttäreille. Ei ollut tasavuotisjuhlia, vaan yksi päälle tasaluvun, mutta silti saimme hyvän syyn kyläilyyn. Ja hyvät kakkukahvit äidin ja pojan talviloman päätteeksi. Sain vielä tyttäreltä hänen käytöstä poistamansa verhokapan.  Ajattelin sovitella sitä tänne työhuoneeseen.

Minulla urakkahommat jatkuvat. Sadan sivun lukeminen päivässä taisi olla ylioptimistinen arvio, vaikka lukihan se P. Väyrynenkin yhden viikonlopun aikana koko Dostojevskin tuotannon, vai miten se oli? Yritän ahkeroida, sillä huomenna voi mennä aikaa muissa töissä, samoin ainakin keskiviikkoilta on pois laskuista. Pakko oli kuitenkin tulla välillä vetämään henkeä tänne ja naamakirjaan.

Mies valitteli aamulla alkavaa flunssaa ja kurkkukipua. Jos se puhkeaa, niin minähän olen taatusti seuraava potilas. Senkin takia on paras uurastaa näitten kirjallisten harjoitusten kimpussa. Ei se ukkorukka varmaan kovin sairas kuitenkaan ole, sillä äsken hän kuului tekevän normaalit päivittäiset soittoharjoituksensa. Enemmän minua huolettaa muutamat ihomuutokset hänen naamataulussaan. Mutta mitä tehdä, jos ei aikuinen mies suostu menemään lääkäriin? Ensin sen takia, ettei ilmiöt huoleta ja sitten siksi, kun ne huolettavat.

Nyt ei ole kuvia, vaikka sään puolesta tarjolla olisi ollut varmaan kivoja kuvauskohteita. Jos olisi kamera yläkerrassa, voisi ehkä nytkin saada vaikka miten mukavan iltaruskokuvan ikkunasta. Mutta eihän se koskaan ole siellä, missä pitäisi.