Kiitoksen paikka

Jos kaikki menee hyvin, niin saan huomenna hakea potilaan kotiin. Kun tänään kävin katsomassa, niin miestä parhaillaan veritankattiin eikä hemoglobiini vielä ollut noussut sadan yli, mutta puhetta on ollut tosiaan huomisesta kotiuttamisesta. Hän oli saanut nukuttuakin. Eilen hänen äänensäkin oli todella vaisu ja väsynyt, mutta tänään jo ihan toista maata.

Varmaan evääksi tulee ainakin ruokavaliohoito, sillä nyt on menossa jo kolmas paastopäivä. Mies pyysi minut hakemaan häntä ja kaivelinkin jo esille matkavaatteita, ettei hänen tarvitse reissata pelkässä t-paidassa. Siinä uudenvuodenyön lähtötohinassa en muistanut pakata edes takkia ja sukkiakaan matkaan.

Myöhemmin keväällä on tiedossa tarkemmat tutkimukset, mutta nyt lääkäri kai arveli, että syytä oikein isoon kiireeseen ei ole, kun paikkoja on kuitenkin jo kertaalleen katsastettu. Siitä sitten uudet kauhutarinat, kuinka poloinen saa kameran sisuksiinsa... Toivottavasti selvisimme pelkällä säikähdyksellä, mutta tätähän tämä vanheneminen on.

On se vaan kummallista, miten tyhjä talo voi todella olla tyhjä. Ei meillä paljon ääntä normaalistikaan ole, varsinkin jos minä naaputtelen tietokonetta yläkerrassa ja mies vaikka istuu lukemassa alakerrassa, mutta nyt tyhjä on todella tyhjää. Tosin tänään ei enää tunnu niin pahalta kuin eilen. Ja kiitokset teillekin myötäelämisestä.