Mikä huvittaisi?

Otsikko provosoi vain itseäni. Toivottavasti muilla on parempi alku viikolle. Minua oikein mikään ei huvita eikä ehkä tarvitsekaan huvittaa. Mieskään ei pidä tapanaan huvittaa minua näppärillä vitsillä tai muuten mukavilla puheilla. Onneksi sentään kevään valtava voima näkyy maassa ja puussa. Lipstikka se tässä puskee päätään lehtien keskellä. Ja kirottu vuohenputki.

Mutta sanotaanhan niinkin, että kevät on ankarin vuodenaika. Vaari tuli keskiviikkona sairaalasta, palasi sinne perjantai-iltana ja jo nyt lääkäri kuuluu puhuvan huomisesta kotiuttamisesta. Ei hyvä ollenkaan. Isä on todella väsynyt, mutta kas kun tulehdusarvot ovat normaalit, vaikka ripuli on jatkunut laskujeni mukaan kuukauden verran, tosin ajoittaisena, mutta silti. Luuletteko te, että joku enempää alue- kuin paikallissairaalassakaan olisi siitä kiinnostunut? Ehei, vaikka painokin on pudonnut yhtäkkiä viisi kiloa. Tulee mieleen, että näinkö ne varta vasten hivuttavat vanhan veteraanin vähitellen pois elävien kirjoista? Toisaalta arvaan, ettei isäkään aina kerro kaikkea eivätkä hoitajat osaa arvata oireita. Vaikka arvauskeskuksessa ovatkin.

Toivoisin hartaasti, että isä saisi viettää viimeiset elonpäivänsä kotona kaikessa rauhassa. Johan tällainen eestaas rahtaaminen vie voimat nuoremmiltakin. Voimia tarvitsee kälykin, jonka työpaikan yt-neuvottelut olivat yksi päivän ikävistä uutisista. Sekin tässä vielä.

Lähden raivaamaan kasvimaapeltoa, jos kuitenkin tänä keväänä saisin tehtyä kasvilavat. Ja muutenkin, jottei vallan olisi valitusta, esittelen vielä Vironperän pihasta peräisin olevan ihanuuden, joka kasvaa nyt meidän rautatieomenapuun juurella. Folionkappale oli jänissuojana, mutta näköjään pupu olisi hyvinkin päässyt nakertamaan nuoren puun runkoa.

Kevätesikko tuli viime keväänä kirjekuoressa. Kiitokset vielä kerran Irenelle!