sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tekisi mieli kirjoittaa...

Purkaisin mielelläni yhtä mielipahaa täällä, mutten taida sittenkään voida. Asia liippaa liian läheltä ehkä itseäni ja varsinkin, jos vaikka kuinkakin läheisiä lukijoita sattuu tänne osumaan. Pahoitin kuitenkin mieleni niin etten ole oikein siitä vieläkään toipunut eikä auta, vaikka miten selvitän asiaa päässäni itselleni: eihän se mitään, sehän on vaan tavaraa, mitäs siitä... Mies onneksi oli kanssani samalla kannalla ja tuki.


Kuva kasvilavan mustista pavuista on vanha: pavut ovat menneet kai parempiin suihin. Lykkäsin tänään potku-peten kyydissä kaksi kannullista vettä kasvihuoneelle ja tullessani toin saaliina 3-4 kesäkurpitsaa ja parisenkymmentä pientä, punaista tomaattia. Keräsin pihasta myös puolisen litraa Uuden Seelannin pinaattia, joista sai kivan pikkulisäkkeen iltaruoalle. Mies istui terassilla varmuuden vuoksi vahtimassa, etten kupsahda kasvimaalle. Ja oli mulla Peten lisäksi kyynärkeppikin varoiksi mukana ja hyvään tarpeeseen olikin. Nelipyöräistä Peteä näet ei saa lykättyä ihan kasvimaan puolelle.

Muuten päivä meni käsitöillä: rupesin jo aamulla kutomaan Noro-langasta itselleni myssyä, tai baretti siitä kai tulee siis siltä varalta, että löydän jonain aamuna hiukset tyynyltä tai muuta sellaista. Lanka on väritykseltään rumaa ja sikäli pettymys, vaikkei keskeneräistä työtä tietysti vielä pidä arvostellakaan. Itsehän tuon valitsin, kun ajattelin haluavani maailman hienoimman (ja kalleimman) pipon. Missään muussa tilanteessa en varmaan olisi niin kallista lankaa raaskinut ostaakaan. Itse asiassa ostin kaksi eri väristä lankakerää ja toisesta ehkä teen pannan, jonka voisi pingottaa myssyn päälle antamaan vähän struktuuria kapineelle.

Jalkoja turvottaa ja sen lisäksi suonta on ruvennut vetämään käsissä. Tämä kramppaus on ilmaantunut sairauden myötä: täytyy muistaa puhua sairaalassa siitä. Ajattelin, että kutominen rentouttaisi sormia, muttei se ihan niin mennyt. Niin tai näin, terassilla oli kiva istua päiväkahvilla. Mikäs, kun lämmintä taisi olla parisenkymmentä astetta ja aurinko paistoi melkein liiankin kuumasti päähän.

Hyvää yötä!


4 kommenttia:

  1. Olet sinnikäs kun apuvälineidenkin kanssa jaksat kasvimaalle mennä. Jaksamista taisteluusi sairautta vastaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännitti kyllä vähän, mutta onneksi eivät jalat vipanneet alta. Yhteen myyränkoloon kyllä meinasin astua.

      Poista
  2. Ei kuulosta kivalta, ei! Kyllä se paha mieli pitäisi saada pois, muuten se jäytää ja jäytää ja sitten susta tulee...hmmm...en tiedä millainen. Pystytkö oikeasti unohtamaan ja antamaan anteeksi vai tuleeko sinusta ikävä ihminen? Minä olen sellainen, että on pakko saada vähän aikaa purnata jollekin ja sitten vasta menee ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan olen samanlainen kuin sinä Mervi. En minä niin anteeksiantavainen ole, että heti uhohtaisin, mutta ajan kanssa. Ehkä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!