Äidin muistolle

Tämä 11. heinäkuuta on äitini syntymäpäivä.  Hän täyttäisi tänään 93 vuotta. Tänään tasan kolme vuotta sitten hänet siunattiin tunnelmallisessa, vanhassa Kellokosken kirkossa. Se ei ollut hänen kotikirkkonsa, eikä hän ehkä olisi itse sitä valinnut. Se valittiin siksi, kun seurakuntatalo on aivan vieressä ja sinne oli kaikkien helppo kävellä muistotilaisuuteen. Ja se oli sopivan kokoinenkin: vain kolme tuolia taisi jäädä tyhjäksi.

Isällä oli tapana hakea äidille jasmiinikimppu syntymäpäivän kunniaksi. Se oli aikamoinen urotyö, kun ottaa huomioon, miten allerginen hän on jo kukkasten tuoksullekin ja jasmiini jos mikä on tuoksuva kukka. Viimeisinä vuosina hän antoi suuren kimpun tummanpunaisia ruusuja, samanlaisia joita sitten valitsi puolisonsa arkullekin. En huomannut tänään kysyä veljeltäni, onko jasmiini tai jasmike enää hengissä.

Emme olleet koskaan kovin läheisiä. Silti vieläkin joskus tulee mieleen äiti aivan kuin hän olisi elossa. Mitähän äiti tästä sanoo? Koskettavin hetki hautajaispäivänä oli, kun tuttu järjestöihminen tuli halaamaan ja kertoi, miten äiti oli usein minua kehunut ja arvostanut tekemisiäni. Sanoinkin, että olisipa tuon edes yhden ainoan kerran sanonut minullekin. Tuttu totesi, että samoin hänelläkin oli ja jatkoi, että jos on vahva ja merkittävä kylillä, ei sitä enää jaksa jatkaa kotona. Niin kai se sitten on.