Vuosikatsausta

Kun eilen ja tänään selailin blogeja, niin moni näyttää tekevän tilinpäästöstä kuluneesta vuodesta, kuka kirjoista, kuka käsitöistä, kuka nukkekotikuulumisista tai vaikka tekemistään ruuista. Rupesin minäkin oikein miettimään omaa vuottani.

Montaa lajia, sekä hyvää että pahaa tähän elämän renkutukseen on kuulunut. Jotenkin tuohon malliin se Kiven Aleksis taannoin runoili.

Koko vuotta on leimannut vanhusten sairastelu. Äiti joutui syyskuun alussa 2011 vuodeosastolle, eikä sieltä enää koskaan kotiutunut. Paitsi käymäseltään jouluksi, mikä sekään ei ollut kovin onnistunut pikakäynti. Voisi puhua vierailusta, sillä tuskin äiti tiesi, mihin hänet oli ikävällä ambulanssikyydillä kuskattu ja mikä porukka siinä vieressä kailotti. Isälle sillä varmaan olikin suurin merkitys, saada vaimo vielä kerran kotiin.

Kun tammikuussa juhlimme isän 90-vuotispäivää sairaalassa, jaksoi äiti vielä istua kahvipöydässä ja avata suunsa kuin linnunpoikanen, kun systeri lykkäsi sinne muutaman nokareen täytekakkua. Isäkin oli kevään mittaan vuorotellen kotona ja sairaalassa.

Joulun jälkeen äitipoloisen elämä oli yhtä alamäkeä kohti, niin toivottavasti kohti valoa. Viimeiset viikot hän käytännöllisesti katsoen vain nukkui ainakin silloin, kun itse kävin sairaalassa. Loppu joka tapauksessa oli varmaankin lääkityksen ansiostakin tuskaton ja helppo, vain kevyt lähtöhuokaus. Hoidosta ja lääkityksestä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Kun juttelin viikkoa aikaisemmin hoitavan lääkärin kanssa, niin hän antoi hyvin realistisen kuvan äidin tilanteesta.

Kesällä heillä oli kruununtimantti- eli ,65-vuotishääpäivä ja kuukausi siitä eteenpäin olisi äiti täyttänyt 90 vuotta. Siitä tuli hautajaispäivä. Isä on selvinnyt yllättävän hyvin sen jälkeen, vaikka onkin kovin hauras ja väsynyt. Toisaalta raskas hoitovastuu on poissa, vaikka ikävä tietysti onkin suuri. Äidin poismeno oli niin odotettu, että omalla tavallaan siihen ehti valmistautua. Surua se ei tietysti poistanut.

Nämä tapahtumat siis leimasivat vahvasti kulunutta vuotta. Toinen leimaa-antava asia on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, ainakin kolmeen jos en neljäänkin kertaan "sen" kirjoitin. Tekstiä tuli nelisen sataa sivua. Se on nyt omasta mielestäni aika valmis - siis kustantajaa vaille valmis sukutarina, totta ja tarua. Keskiössä ja kertojana on isoisäni isoäiti, joka kuoli 90-vuotiaana vanhuuteen 1901. Muori tuskin osasi sen syvällisemmin analysoida maan ja maapallon tapahtumia, mitäs nyt maalaisemäntä semmoisista ymmärtäisikään. Paljon kuitenkin ehti tapahtua hänen pitkän elämänsä aikana.

Kunhan tässä pyhistä selvitään, niin ryhdyn rupeamaan sen kustantaja-asian suhteen. Ei teitistä kukaan satu olemaan kustantaja? Heh-heh, sitä nyt kaivattais!

Muut harrastukset, kuten esimerkiksi nukkekodin rakentaminen on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Välillä olen yrittänyt tehdä ostoksia ja piipahtaa päivittämässä Kyyhkylää, joka siis on rintamamiestalon mallinen nukkikseni (ks. toista blogiani).

Vuoden mittaan sattui ja tapahtui tietysti montaa muutakin lajia, mutta kukapa niitä kaikkia muistaisi. Ukkokullan kanssa on ollut mukava elää, vaikka kummallakin terveys reistailee ja milloin missäkin lääkärissä on rampattu.

Hyvää ja onnellista vuotta 2013 teille kaikille!