Kiirettä piti

Päivä oli aika omituinen. Ensin mies nukkui niin pitkään, että rupesin jo uutelemaan yäkertaan. Hengissä tuo oli ja olisi ehkä halunnut vielä pitempäänkin nukkua. Minulla oli tästä ja ehkä jostain muustakin syystä aamulla tosi huono olo. Epäilin alkavaa flunssaa, kun ei aamupalakaan maistunut. Pienet unet tekivät terää ja sitten lähdimmekin terveyskeskukseen. Laskimme, että ehdimme oikein hyvin ennen möäöpeleiden tuloa ja miehen lähtöä soittotunnilleen.

Tarkoitus oli siis saada diabetesvälineitä, kun melkein kaikki tarvikkeet ovat loppumaisillaan. Eipä onnistunut, sillä edelläni oli kymmenkunta asiakasta ja perässäni pian saman verran. Tullessani sisällä oli herra, jota palveltiin ainakin puoli tuntia, vaikka kyseessä piti olla vain välinejakelu. Aikaisemmin siihen on kulunut viisi minuuttia eikä ole ruuhkaksi asti väkeäkään ollut. Miten nyt olikin näin huono tuuri, kun piti rientää kotiin. Niinpä lähdin kesken pois ja annoin jonotuslappuni seuraavalle rouvalle, jota harmitti varmaan yhtä paljon kuin meitä kaikkia muitakin etanan vauhdilla, mutta perinpohjaisella tarkkuudella hoidettu jakelu. Tein äsken tilauksen sähköpostiin, mutta nyt tarvikkeita joutuu odottamaan viiden arkipäivän verran.Onneksi ne tulevat johonkin kaappiin, mistä saa käydä noutamassa. Siinä nyt varmaan ei tarvitse jonotuslappuja.

Kuljetusliikeen auto ei sentään odottanut pihassa, mutta aika pian se tuli ja reippaat nuoret miehet kantoivat uuden sohvan ja nojatuolin sisälle. Palveluun ei kuulunut purkamista pakkauksista. Sen sijaan vanhat kamat lähtivät heidän mukanaan suuntana kaatopaikka. Kun katselin romuja, ei enää yhtään kirvellyt se, etteivät ne päätyneet uudelleen päällystettäviksi eikä edes kierrätyskeskukseen. Hiiri ilmeisesti oli aikanaan syönyt sohvan pohjapuolen suojakangasta ja sitä oli paikkailtu kukikkaalla froteepalalla. Sitä en muistanutkaan. Siisteimmästä päällisosasta leikkasin pari palaa, joista voin tehdä vaikka muutamat kalusteet nukkekotiin, ettei ihana turkoosinvihreä sohvani kokonaan unohtuisi.

Mutta kun koeistuin näissä uusissa, oli tunne uskomaton: nyt pääsin sohvastakin ylös ilman keittiötikkaiden ja kirjalaatikoiden tukea! Vanha sohva oli paljon matalampi, mutta sen lisäksi rakenne oli pettänyt niin, että siinä istui kuin pussin reunalla ja sen takia oli vaikea päästä ylös. Sama päti vanhaan nojatuoliin. Ilo se on pienikin ilo - tai oikeastaan aika iso ilo.

Pihavalot saatiin eilen viritettyä. Tai siis mies osti, minä viritin. Kuva on vanhoista valoista, kun en ole joutanut kuvaamaan vielä uutta viritystä. Se ei ole ihan yhtä nätti eikä verkko, vaikka rautakaupan myyjä näin oli väittänyt. Kelpaa kyllä ja valaisee mukavasti pihakiveä, kuten tämä entinenkin. Iloa meille ja toivottavasti myös ohikulkijoille.

Vaariakin meidän piti käydä tervehtimässä, mutta olimme jotenkin käsittäneet väärin hänen Kaunialaan lähtönsä. Kävimme tervehtimässä tyhjää taloa, mutta soittelimme sitten myöhemmin. Vaarin kuulo on niin huono, että on lähes mahdoton jutella mistään mitään. Sen verran kuitenkin, että muuten asiat ovat hyvin, mutta kännykkä temppuilee ja selkä samoin. Se on se vieras sänky, mikä itse kullekin tekee helposti tepposet. Hän kotiutuu ensi viikolla, mutta silloin voi meillä olla aika tiukka aikataulu. Miehellä on kaksikin pitkää lääkärireissua tiedossa, päiväseltään kylläkin.