En tiedä miten hyvin tekstistä saa selvän, mutta kun kirjoittaja allekirjoitti tämän omalla nimellään, niin yritin käännellä tekstin niin, ettei nimi kuitenkaan näy. Lehti siis oli päivän Helsingin sanomat ja pointti se, miten huonosti dementoituneita sotaveteraaneja voidaan kohdella tämän päivän vauraassa Suomenmaassa. Kirjoitus sai mieleni paitsi apeaksi, myös vihaiseksi. Voiko tämä tosiaan olla totta? Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapaus lajissaan.
Olen herkkäuskoisuuttani kuvitellut, että sentään rahalla saisi ainakin periaatteessa kohtuullisen hoidon. Otan tämän kirjoituksen esille samalla kun mietin, mikä meidänkään vanhustemme "loppusijoituspaikka" mahtaa olla. Omaa kohtaloa ei uskalla edes arvuutella, mutta yhteiskunnan tasosta kertoo parhaiten se, miten vanhuksia, vammaisia ja lapsia kohdellaan.
Mainitut yleisönosastokirjoittajan lähisukulaiseet eli iäkäs sotainvalidisetä ja hänen ex-rintamalottavaimonsa joutuivat dementoiduttuaan ensin eri hoitolaitoksiin. Sehän on karmea ajatus terveillekin puolen vuosisadan avioliiton jälkeen, saati dementikoille. Puoliso pääsi vasta näiden sukulaisten kustantamana samaan hoitolaitokseen miehensä kanssa. Eikä tämä vielä mitään: kun sotainvalidimies kuoli, siirrettiin leski entisestä huoneesta ikkunattomaan suihkuhuoneeseen pois "parempien asiakkaiden" tieltä. Hintaan 3500 euroa/kuukausi. Sitä kirjoittaja ei mainitse, miten kauan tämä ala-arvoinen kohtelu kesti, mutta vaikkei olisi kestänyt päivää pitempään, niin tukka nousee jo siitäkin pystyyn. Laitoksen nimeäkään ei mainittu, mutta sitä sopii arvuutella. Ruusuja kirjoituksen laatijalle:
Ja sitten muihin päivän kuulumisiin. Sain tänään avattua oman Lapaskuuni eli ensimmäisen kinnasparini valmiiksi ja kuvan lähetettyä Tumpputupaan. Malli on Ullaneuleesta keksimäni Aili, joka mielestäni on suunnilleen maailman mukavin ja helpoin kinnasmalli. Seuraavat tumput ovat jo puikoilla, että saisin edes muutaman parin kudottua tämän kuun aikana.
Pian onkin muuta ohjelmaa, kun lähipäivinä - ei varmaan vielä huomenna - ehkä pääsen jo täyttämään uusia kaappeja ja laatikoita eli toistaiseksi remontti edistyy ihan suunnitelmien mukaan. Huomenna jatkuu ja kello soi taas varttia vaille seitsemältä. Kun olemme tottuneet nukkumaan pitkään, niin otimme kumpikin tänään vuorotellen päiväunia.
Minäkin tiedän, tai oikeammin jopa tunnen, erään sotaveteraanin joka oli yhteiskunnan mukaan kykenevä omatoimiseen asumiseen vaikka totuus oli kaikkea muuta. Melkein vuoden kesti vääntö ennen kuin palvelukodin ovi aukeni vanhalle herrasmiehelle ja paikka löytyi.
VastaaPoistaOn tämä vanhusten kohtelu väliin niin epäarvoista, oli sitten veteraani tai ei. Jollei ole vahvaa lähisukulaista, joka pistää asioihin vauhtia ja vaatii tiettyjä asioita, ei vanhuksilla paljon todellakaan ole sananvaltaa mihinkään itseään koskeviin asioihin. Ei välttämättä edes silloin, kun on vielä ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa muutenkin, mutta on vain tottunut noudattamaan käskyjä ja luontaisesti alistuu kaikkeen. Monet kun ajattelevat, että onhan sitä vaikeampiakin aikoja, voisihan sitä pahemminkin asiat olla, ja yrittävät vain pärjätä. Surkeaa!
VastaaPoistaNaapurissa ensin dementoitui vaimo, vietiin vanhainkodin dem.osastolle. Mies jäi yksin, kotiapu vähän autteli, mutta sitten ykskaks miehellekin tuli ongelmia ja joutui hoitoon. Eri paikoissa puolisot sitten sinnittelivät elämänsä ehtoopuolta, toisiaan tapaamatta. Mies siirtyi lyhyen laitostumisajanjakson jälkeen tästä ajasta. En tiedä, miten vaimo asian kokee, ymmärtääkö edes kaivata. Mutta, mutta. Kun ihmiset ovat kahdestaan eläneet yhteistä elämäänsä, minusta on väärin, etteivät saa viimeistä aikaansa olla yhdessä ja samassa hoitopaikassa. Karua on tämän systeemin kohtaloksi joutuvilla. Olkoon perustelut sitten mitä tahansa.
VastaaPoistaHyvä, että asiasta kirjoitetaan ja puhutaan. Veteraanit ovat ansainneet kunnollisen hoidon viimeisinä vuosinaan, varat siihen pitää löytyä ja inhimillisyyttä kohteluun.
On tuo todellkin kauheaa....
VastaaPoistaSuomessa vanhukset ovat vian "tiellä"...:(
Kerran televisiosta tuli ohjema, jossa
sanottiin, miten vanhukset joutuvat olemaan nälissään, kun hoitajat eivät ehdi heitä syöttämään. Ohjeman jälkeen soitin vanhemmilleni ja sanoin, että heidän ei tarvitse koskaan kokea moista, vaan minä tulen heitä syöttämään, sitten, kun he itse eivät enää pysty syömään.
Uskomatonta.
VastaaPoista