Juhlien jälkeen seuraa arki

Hehkuttelin vielä eilisen ja keskiviikon mukavissa tunnelmissa, venyttelin sohvassa ja mietin laiskasta, mitä tänään tekisin ja milloin viitsisin herätä kunnolla ja kömpiä ylös. Eipä siihen tarvittu kuin yksi puhelinsoitto, kun hyppäsin pystyyn.

Kliivia kukkii

Velimies nimittäin soitti ja raportoi faijan kuulumisista. Isä oli hädissään soittanut, että nyt häntä jo ollaan kyöräämässä kotiin. Lääkäri oli puhunut maanantaista, mutta voi olla, että huonokuuloinen faari ei ihan kaikkea ollut ymmärtänyt tai ehtinyt saada langanpäästä kiinni. Tilanne on kuitenkin se, että vaikka mies ei kunnolla pysy tolpillaan eikä liiku ilman rollaattoria edes vessaan ja pelkää hillittömästi kaatumista, niin puhutaan kotiuttamisesta. Mutta sitä se tiesi, kun fysioterapeutti oli kävelyttänyt häntä. Isä puhui yhdestä kerrasta, hoitaja "useammasta" kerrasta. Matka 30 m, lepo, matka 15 m.

Raskauttava asianhaara kai on se, että isä on nyt muutamana päivänä käynyt lähes henkensä kaupalla katsomassa äitiä toisella osastolla. Nyt, kun siihen on mahdollisuus. Mutta ettäs lääkäri kehtaakin pelotella vanhaa, tuon kuntoista miestä kotiuttamisella. Eilen ainakin hänellä oli vielä tippa kädessä, mutta kun ei ollut verenpaineenmittauspäivä, sitä kun ei sairaalassa tarvitse kuulemma niin usein kuin peräti kerta päivässä mitata, niin en tiedä onko paineet kohentuneet todella matalista lukemista. Ainakin eilen hän tarvitsi myös lisähappea - siitäkin hoitaja kehtasi motkottaa, että pitää sulkea hana kunnolla, kun happi on niin kallista. Voi elämän kevät!

No, minähän otin puhelimen kouraan ja ryhdyin soittamaan virkailijoille, että eihän kotiuttaminen vielä voi tulla kysymykseenkään. Se on semmoinen juttu, että sodan käynyt ja haavoittumisesta selvinnyt veteraani ei niin vain tunnusta kipujaan. Huultakin faija jaksaa heittää, mutta pitäisi varmaan vain maata sängyn pohjassa kuin lahna ja sanoa ööö. Labrat otetaan maanantaina, selvisi puhelussa, joten ei häntä ainakaan silloin heitetä ulos. Heitteillehän ei ketään saisi jättää. Silti taitaa olla edessä taistojen tie.

Pelottaa, mutta taistelusapelia hiotaan, puukkoja teroitetaan ja puntareita etsitään, elleivät asialliset puheet riitä. Kyllä minä vähän jo huutamistakin harjoittelin, joten saa nähdä, kutsutaanko meitä neuvonpitoon, kuten vaadin. Isähän on päästään sentään ihan vielä tolkuissaan, jos kuulee mistä puhutaan. Äidin vastaava palaveri sinänsä oli asiallinen ja hyvä kokous näiden samojen tyyppien kanssa. Hyvä kokous, vaikkei asia ole lähes puolessa vuodessa mihinkään edennyt, mutta kun se etenee vain niin, että riittävä määrä muiden ihmisten omaisia poistuu tästä maailmasta.

Valitettavasti eväät ovat aika vähissä, jos nämä ottavat tiukasti sen kannan, että isä pärjää vielä kotona, pelkäsi taikka ei, eli ei vielä ole saanut tarpeeksi kotipalvelun käyntikertoja. Kuten veljeni sanoi, niin silloin voivat saman tien tilata ruumisarkunkin. Kun viimeksi yritin saada luottamushenkilöiltä apua, niin nämä veijarit eivät edes sähköposteihin viitsineet vastata, puhelimesta puhumattakaan. Mutta minähän en olekaan heidän potentiaalisia äänestäjiään.

Jotain muutakin päivään sentään kuuluu. Löysin ihastuttavan kirjan nettidivarista: suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jostain 1900-luvun alkupuolelta, olisiko vuodelta 1914 tai jotain sellaista. En minä niinkään niiden ruotsin sanojen takia, vaan vanhojen suomen sanojen. Lueskelin kirjaa ihan huvikseni. Lisäksi  jatkoin taas pienen pätkän "taustatutkimustani" eli pitäjänhistorian lukua, nyt tiedätte mitä varten.

Ikävän päivän jälkeisen illan piristykseksi mies ehdotti taas mäti-smetana-lettuiltaa ja näin tapahtuu.
Mukavaa viikonloppua!