Sihinää

Ei ehkä ole syytä huoleen, mutta sain kuitenkin lähetteen tarkempiin tutkimuksiin. Plus tietysti madonluvut siitä vanhasta vainoojasta, jonka sanotaan olevan ikuista: läskistä. Mikähän sen veisi?

Oma lääkärimatkani toisin sanoen oli onnistunut, nimenomaan siksi kun mitään ihan äkkikuolemaan viittaavaa ei EKG:ssä kuitenkaan ollut. Lääkäri oli miellyttävä uusi tuttavuus ja ah miten se muistuttikin yhtä mukavaa takavuosien ex-poikaystävää, hymykuoppakin taisi olla samassa poskessa ;-) . Mutta komensi laihtumaan. Sehän se tässä sujuukin kuin leikki. Se kaiketi parantaa kaikki vaivat.

Joku kikkakakkonen tietysti pitäisi keksiä. Ehkä rupean taas pitämään ruokapäiväkirjaa, jonka tiedän hyväksi konstiksi PAITSI että se ei laihduta. Mutta toisaalta kun menen sairaalaan joskus sitten kun kutsu käy, niin on ainakin syömisdokumentit olemassa.

Usko ja luottamus koko sairaalalaitokseen on tässä viimeisten viikkojen aikana hapertunut aika heikoksi. Melkein arvaan, kun isä soittaa, että taas on jotain ikävää sattunut. Masennus on ainakin pahentunut eikä pelko vähentynyt. Jos ei kotona ollut helppoa ja turvallista yksin, niin eipä näytä sairaala oloa kohentavan. Milloin tiputuspotilasta pelotellaan kotiuttamisella, milloin milläkin lähes kiusanteolta vaikuttavalla temppuilulla.

Tänään vanhalta mieheltä, joka on kulkenut jo monta vuotta kotonakin pääasiassa rollaattorin kanssa, otettiin rollaattori pois, kiellettiin jyrkästi pyörätuolilla käynti pitkän käytävän päässä toisella osastolla makaavaa puolisoa katsomassa ja olipa nokkamukitkin muutettu tavallisiksi laseiksi, että vain olisi elämä mahdollisimman hankalaa.  "Viisaus" oli ehkä peräisin fysioterapeutin päästä, joka kuulemma kehtasi väittää nähneensä isän kävelevän itsekseenkin. Siitä vaan, niin vaimoa katsomaan kuin ruokasaliinkin! Kas kun faija itse ei ole tätä ihmeparantumistaan huomannut. Vävy kävi appeaan tervehtimässä ja sen käynnin aikana oli rollaattori sentään saatu takaisin, mutta toinen asia on, onko se huoneessa enää aamulla.

Mitähän huominen tuo tullessaan?  Itkettää ja pelottaakin jo etukäteen. Käsiä saisi nyt vähän laittaa ristiinkin, että kaikki kääntyisi parhain päin ja molempien vanhusten loppuaika olisi heitä kunnioittava ja arvostava. Ja että huomisessa palaverissa olisi järjen ja rahan lisäksi mukana tunnetta ja lämpöä muillakin kuin itkua tuhertavalla tyttärellä. Tai voi olla sekin mahdollista, että sihisen ja puhisen.