Timantteja hangella

Aamulla mittari näytti - 22 astetta. Hrrr! Kylmältä näytti ja kylmää oli, kun kävin pika-pikaa laittamassa auringonkukansiemeniä oraville ja linnuille ja hakemassa postin laatikosta. Kuvan otin jo sisältä käsin.

Paria tuntia myöhemmin aurinko paistoi ihanasti siniseltä taivaalta ja hangella kimalsivat kymmenet timantit.

Niille timanteille olisi nyt käyttöä. Saisimme isän vaikka minkälaiseen hoitolaitokseen tai vaikka pienen osaston hoitajia kotiin. Niinhän siinä kävi, että isä on muka aikaisemmin ollut liian hyväkuntoinen eli käyttänyt liian vähän kunnan kotipalvelua päästäkseen nyt edes hoitokokouksen esityslistaan pykäläksi. Passitus kotiin tulee ilmeisesti ensi viikolla ja toki silloin kotipalveluiden määrä lisääntyy huomattavasti, mutta silti tuntuu pahalta, melkein kuin surman suuhun hänet joutuisi laskemaan.

- Ennen kuin kukaan ihmettelee, niin kyllä me lapset mahdollisuuksien mukaan käymme isää katsomassa, muttemme voi olla siellä koko aikaa eikä joka päivä. Kaikkein kovimmilla on lähimpänä asuva veljeni, jonka on oltava oikeastaan koko ajan varuillaan. Turvarannekekin on, mutta viimeksi isä sai odotella sen tuomaa apua kaksi tuntia lattialla maaten ja verta vuotaen. Ranneke oli aikaisemmin yhdistetty suoraan veljelleni, mutta arvelimme tämän olevan varmempi ratkaisu, sillä veli ei suinkaan ole aina ihan kotinurkilla. Päinvastoin kävi. Nyt ostimme isälle uuden seniorikännykän, jonka käyttöä hän opettelee. Siinä on SOS-painike, mutta siihen asti ei vielä opinnot ole edenneet. Eikä kännykkä tietysti ole silloin käsilläkään, kun seuraava haaveri sattuu. Ja sehän tulee.

Kaikkemme teimme, mutta hävisimme tänään. Isäkin mokoma on niin umpirehellinen mies, ettei voinut yhtään suurennella vaivojaan ja liikkumisongelmiaan isossa talossa, kuten me kaksi sisarusta ja yksi vävy olisimme ketterästi voineet tehdä ja hänen puolestaan yritimme todistellakin. Päinvastoin, isä varmaan jatkossakin aikoo itsepäisesti kulkea keittiönoven kautta hankalia rappusia ja mennä keikuttaa rollaattoreineen liukkaalla pihatiellä postilaatikolle. Veikkaan, että näin tapahtuu aina niin kauan kun jalat kantavat. Kaatumisista on runsaasti kokemuksia, muttei näköjään vieläkään tarpeeksi, jotta olisi ottanut opikseen. Tai viehän se ambulanssi sitten taas samaan huusholliin, josta ensi viikolla passitetaan ulos.

Ei silti, jos perusteluiksi kunnalle eivät riitä tietokoneen luettelemat hyvin lukuisat sairaudet ja vaivat, sotainvaliditeetti ja huomattavan korkea ikä, niin miten enää puhekaan auttaisi? Kunnan tantit tietysti noudattavat saamiaan direktiivejä, mutta silti tuntuu pahalta, ettei sitä noteerata, jos vanhus sanoo, ettei enää pärjää eikä haluakaan olla kotona. Sitäkään ei näemmä noteerattu, että tietenkin kotihoito tarkisti myös isän kunnon silloin kun kävi äitiä hoitamassa, vaikkei sitä kirjattukaan. Tuntui kuin silläkään ei olisi ollut merkitystä, mitkä avut isä on saanut tuon sotavammansa takia valtiokonttorilta.

Printtasin eilen sen listan, jonka mukaan näitä arviointeja tänäänkin tehtiin. Henkisen puolen arviointia siinä ei ole kai lähes ollenkaan. Se kyllä kartoitetaan tarkkaan, osaako pestä hampaansa, pyyhkiä pyllynsä tai vaihtaa vaippansa. Ne onkin helpommin mitattavia suureita kuin pelko, yksinäisyys tai ikävä.

Systerin kanssa vaihdoimme pari sanaa ja mietimme, mitä sitten meille aikanaan tehdään, kun vanhusten hoiva on jo nyt näin vaikeaa. Sisko veikkasi kuljetusta keskelle järvenjäätä, minun arvaukseni on vienti saunan taakse. - Sen isä on monet kerrat sanonut, että on saanut elää hyvän elämän, mutta kysyy heti perään, mitä pahaa hän on tehnyt kun tämän lopun pitää olla näin vaikeaa. Lohduta siinä sitten, kun ei itselläkään ole vastausta tähän kysymykseen.