Sätky toisensa perään

Tässä on tänäpänä tullut muutama sätky. Ensimmäinen taisi olla aamulla, kun katsoin sekä sisä- että ulkolämpömittaria. Ulkona miinus 25, sisällä plus 16. Se jo sai tutkimaan pattereita ja niinhän yksi tuvan pattereista oli jääkylmä. Mies lähti melkein saman tien tuttuun sähköliikkeeseen ja tuli hetken päästä uusi patteri kainalossa. Tuttu sähkömies tuli vähän myöhemmin ja nyt tuvassa on kolme toimivaa patteria. Emme enää ihmettele, miksi talossa oli niin kylmä.

Eilinen kuu oli uskomattoman keltainen. Kuva on otettu sisältä, joten sille en voinut mitään että kuun edessä oli joku pihapuu, mikä lie.

Oikeastaan ensimmäinen sätky tuli jo illalla, kun nuorempi systeri soitti ja kysyi tiedänkö mitään faijan kotiuttamisesta. Tämä oli kertonut lähtevänsä tänään kotiin, mitä kumpikin pidimme utopistisena ajatuksena eli asiasta en mitään tiennyt. Mielestäni hän ei todellakaan tuntunut edellisenä päivänä kotiuttamiskuntoiselta ja koholla olleiden tulehdusarvojen syytäkään ei silloin ollut kukaan keksinyt. Tänään suunnittelimme tervehdyskäyntiä sairaalaan, mutta onneksi soitin ensin. Se oli seuraava sätky.  Faija nimittäin kertoi istuvansa toisen systerin autossa kotipaikan s-kaupan edessä. Täytyyhän sitä ruokaa saada viikonlopuksi, selvä se, kun on viikkokaupalla ollut poissa kotoa.

Se siitä lupauksesta, että sairaalasta soitetaan minulle tai veljelleni ennen kotiuttamista. Toivottavasti edes kotipalvelu on informoitu, sillä velimieskään ei ollut kuullut asiasta mitään ja hän sentään on lähin "turvamies". Onneksi ei nyt ole satanut lunta, joten vaarin pihatie oli ainakin auki. Mitäpä sitä nyt kaikille tarvitsee moisesta pikkuasiasta ilmoittaa.

Istuimme juuri teepöydässä sähkömiehen kanssa kun tuli seuraava sätky. Kännykkä piippasi: "Hätä! Soita takaisin!" ja kun viesti vielä tuli isän kännykästä, niin minulta meni tovi ennen kuin löysin oikean numeron ja sain soitettua ääni vapisten veljelleni. No, hätää ei ollut, vaan menossa oli seniorikännykän turvanapin opettelu ja testaus. Hyvä niin, vaikka tietysti olisi ollut kivempi, jos herrat olisivat huomanneet etukäteen varoittaa turhasta hälystä. Luultavasti he eivät edes tienneet tai ainakaan muistaneet, että samalla kun puhelin soi veljelläni, niin meistä kaksi muuta saa tekstiviestin.

Vieläkin sydän pompottaa. Se taitaa olla melko varmaa, että lähiaikoina näitä viestejä pitää varautua ottamaan vastaan ihan tositilanteessakin. Toinen asia kokonaan on se, muistaako faija pitää kännykkää taskussa, vaikka on hänellä kyllä turvarannekekin kädessä. Varmistusta on varmistuksen päälle, kun kotipalvelu rupeaa tihentämään käyntejään ja tietysti me kaikki olemme varuillamme, velimies eniten. Tämä älytön systeemi tarkoittaa sitä, että vanhainkodin jonoonkaan ei pääse ennen kuin noita kotipalvelukäyntejä on maksimimäärä vuorokaudessa. Se jää nähtäväksi, ehtiikö isäparka edes jonoon asti tai kaatuuko pihatiellä postinhakureissullaan vai kolhiiko itsensä pöydänkulmaan. Sanomattakin selvää on, että hänen ei pitäisi astua askeltakaan ulko-oven ulkopuolelle. Ei pitäisi niin.

Mutta kaiken kurjuuden lopuksi sentään jotain nättiäkin, joka piristää ainakin omaa mieltäni. Mies toi postista paketin, jossa oli tämä Paratiisi-lautasen proto, käsin maalattu kaksi vuotta ennen sarjatuotannon alkamista:

En ole ikinä pitänyt Paratiisi-astioiden muodoista, mutta tämähän oli pakko saada. Värit ovat hivenen haaleammat, jotenkin pehmeämät kuin siirtokuvilla toteutetuissa lautasissa. Nyt pitää vielä löytää jostain "henkselit", jotta saan tämän seinälle.

Viikonloppuja, mukavia sellaisia!