keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Apeaa ainakin potenssiin kaksi


Nyt ei oikein ajatus lennä, joten älkää ihmetelkö, jos kirjoitan harvakseltaan.Tai en tiedä, eräänlaista terapiaa tai surutyön tekemistä kai tämäkin on. Isän kunto on mennyt kovin nopeasti alamäkeä ja tuntuu kuin hän olisi jo luovuttanut.



Otin tämän kuvan terveyskeskuksen pihasta, kun puut ja pensaat muutama ilta sitten olivat erityisen kauniit. Kuva ei ole kovin onnistunut, mutta kuvitelkaa mielessänne huurteiset oksat! Taustalla on matala seurakuntakeskus, joka ymmärtääkseni pistetään lähitulevaisuudessa matalaksi ja tilalle rakennetaan uusi pytinki.

5 kommenttia:

  1. Lohduttaminen on hyvin vaikea laji.

    Vanhemmistaan on kuitenkin luovuttava, ennemmin tai myöhemmin. Hyvät muistot elävät niin kauan kuin Sinäkin.

    VastaaPoista
  2. Oikeita sanoja on vaikea löytää, mutta vaikka meille jotka tänne vielä jäädäänkin, on vain suunnaton ikävä ja muistot - lähtijälle se voi olla kypsässä iässä hyvin suuri helpotus. Ja aikaa kun kuluu, ikävän reunat pyöristyvät ja jäljelle jää enää kauniit muistot. Omasta vastaavasta surutyöajastani on aikaa jo 9 vuotta.

    VastaaPoista
  3. Raskaita aikoja teillä eletään, mutta sateen jälkeen tulee yleensä ennemmin tai myöhemmin pouta. Jaksamista toivottelen minäkin ja ilonpilkahduksia apeuden keskelle.

    VastaaPoista
  4. Kiitos teille, rakkaat blogiystävät. Luopumisen aikaa varmaan eletään, se on totta ja hyväksyttävä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!