Minnan päivää, juu!

Liputimme tasa-arvon ja Minna Canthin päivää. Tai olisimme liputtaneet, jos olisi lippu ja tanko. Juttukin jäi kesken ja nyt ollaan jo tiistain puolella ja juhlitaan Kevätpäiväntasausta.

Päivä alkoi mukavasti. Päätimme lähteä katsomaan vanhukselle sopivaa nojatuolia ja löysimmekin hyvän ehdokkaan. Siihen se hauskuus sitten oli tyssämässäkin. Kun sitten ajoimme tämän vanhuksen kotiin, niin sielläpä ei ollutkaan ketään. Keppi ja rollaattori vain keskellä tuvan lattiaa. Pian saimme lisätietoa veljeltäni. Hän tuli vielä illalla kahvittelemaan ja valistamaan meitä. Siinä syy, että tarina jäi tähän vaiheeseen, mutta toisaalta vietimme tosi hyvän ja mukavankin rupatteluillan.

---------

Kuten asiaan perehtyneet ovat jo tässä vaiheessa arvanneet, oli faija taas viety terveyskeskukseen. Valitettavasti ei ambulanssin, vaan veljeni kyydissä. Hänet oli aamulla ensin viety ns. sovittuun tapaamiseen oman kylän aluelääkärin pakeille. Tämä passitti suoraan kunnan pääpaikalle, koska katsoi, että vaivat vaativat valvottua muutaman päivän hoitoa osastolla. Sanon valitettavasti sen takia, että pilliautolla vietynä faari olisi kuskattu paareilla suoraan osastolle. Nyt vanhaa ihmistä pidettiin päivystysjonosta tuntitolkulla, vaikka tapauksen piti olla selvä kuin pläkki. Vasta myöhään iltapäivällä joku oli vetäissyt kai sitten puumerkkinsä paperiin, joka oikeutti hoitoon pääsyyn. Kas, olisi luullut yhden omalääkärin mielipiteen riittävän. Ruoka-aikakin oli jo tietysti mennyt menojaan.

Huomenna (taas siis tänään) mennään katsomaan ja samalla yritetään myydä ajatus uudesta lepotuolista, joka ei olisi hengenvaarallinen viritys kuten nykyinen ja josta olisi turvallista nousta ylös, mitä nykyinen ei ole. Luultavasti tässä tarvitaan paljon myyntiyötä ja sama ratkaisu, jota velimies on joutunut käyttämään joidenkin turvallisuutta lisäävien tai elämää helpottavien hankintojen kohdalla: tarjotaan käyttöoikeus ja maksetaan kapine itse. Eipä tarvitsisi pelätä, että ainakaan meidän takiamme käsissämme on yksi lonkkansa murtanut vanhus ja meillä tunnonvaivat loppuiäksi. Ja kuten velimies sanoi, jos ei tuoli millään ehdoilla kelpaa, voimme tehdä kuten Pilatus: pestä kätemme.

Toivottavasti järki kuitenkin voittaa. Totta kai voimme vain ostaa tuolin ja viedä sen vaikka tämmöisen sairaalareissun aikana entisen paikalle, mutta sekään ei tunnu oikealta ratkaisulta, kun isä ei sentään ole holhouksessa eikä edes höpökään. Ymmärränhän minä, miten vaikea on muuttaa mitään. Käytöstä poistettuja, edes risoja  tavaroita ei saa hävittää. Niinpä ison talon iso vintti ja autotalli ovat täynnä aikanaan tulevaisuudessa suorinta tietä kaatopaikalle vietävää rojua. Ei pidä ihmetellä, mistä olen perinyt hamstrausgeenini ja itsepäisyyteni.