Opiksi ja ojennukseksi

Olin unohtanut miehen kaupasta tuoman tarjous-marsipaanileivoksen jääkaappiin ja nautiskelin sen viimeisen aamuteekupillisen kanssa. Ei olisi pitänyt, sillä luultavasti se aiheutti nopeasti oikein kunnon oksennuskohtauksen. Olen nyt paastonnut ja vieläkin on muovikippo tässä vierellä varmuuden vuoksi. Ilmeisesti siinä oli sen verran makuja, etteivät pöpöt maistuneet ;).

Voi tietysti olla niinkin, että tämä liittyy talossa liehuvaan flunssa-vintiöön. Mies on palellut monta päivää ja minä olen täälläkin valitellut erilaisia flunssaoireita. Uhkailee, vaan ei kunnolla puhkea. Ei muuta kuin vedetään vaatetta niskaan. Mies esiintyy siten, että päällimmäisenä vaatekappaleena on kylpytakki. Minä olen lämminverisempi, eikä nytkään ole sukkia jalassa. Pitäisi ehkä vetää ainakin villasukat. Josta pääsenkin kätevän aasinsillan kautta kutomiini Sukkasadon kolmeentoista sukkapariin.

Tämä  on viime yönä, sopivasti vielä lokakuun puolella valmistunut sukkapari, joka tulee lämmittämään Joulun lapsi-kampanjan jonkun murkkuikäisen  nuoren miehen varpaita Romaniassa. Nimesin sukat Vaalisukiksi, kun sain vaalivalvoijaisissa toisen sukan melko valmiiksi ja totesinkin se sitten noudattavan lähes vaalitulosta. Toivottavasti iloiset värit eivät kauhistuta lahjan saajaa.

Nyt on villasukkakiintiöni vähäksi aikaa täynnä, vaikka lankojakin jäi. Tämä siis oli kolmastoista pari tämän syksyn Sukkasatoon minun osaltani.

Mies kävi Lidlissä, jonka kauppaliikkeen hän vanhasta muistista on aina kiertänyt kaukaa. Nyt hän kotiutui intoa puhkuen: ei ollut jonoa kassalla, kuten edellisellä kerralla ja hän oli muutenkin tehnyt edullisia ostoksia. Varsinaisesti hän kävi hakemassa tosi edullista hanhipaistia ja ankkaa, ihan vain vastaisen varalle. Vakikaupassamme hanhikilo maksaa kolmen, neljänkympin väliltä ja tämä oli alle 13 euroa. Sen takia hanhea ei ole kovin usein meillä paistettukaan.

Pyhäinpäiväksi ostimme jo eilen toisen kaupan tarjouksesta palan ulkofileetä, joka kääritään voitaikinaan ja päällystetään sienillä ja sipulilla ja paistetaan uunissa.  Wellingtonin pihvi on ruokalaji nimeltään. Otin pakkasesta sulamaan vuoallisen imellettyä perunalaatikkoa ja purkin kermakastiketta, jotka ovat vielä äidin hautajaisten peruja. Äiti sai perinteiset uusmaalaiset ruokahautajaiset, kuten isä ja minä itsekin toivoin.

Ihmettelenpä vielä yhtä asiaa. Kuten olen kertonut, oli meillä pari viikkoa sitten perunkirjoitus ja perukirja piti jättää eiliseen mennessä. Siitä oli puhetta isän kanssa, kun eilen käväisimme päiväkahvilla, mutta hänkään ei osannut sanoa, milloin perunkirjoittajat olivat sen toimittaneet verotoimistoon. Juteltiin, että voi siinä mennä puolikin vuotta tai ehkä kauemmin, ennen kuin verolaput tulevat.

Illalla ihmettelin, mitä ihmeen sähköpostia saan verotoimistosta tai oikeammin sanottuna netpostia. Kas, verotuspäätöshän se siellä. Tiesin etukäteen, että jos ei kummia tapahdu, niin en ole saamassa perintöveroa lainkaan ja näinhän siinä kävikin. Pitää periä 20.000 euron edestä joutuakseen maksupuolelle ja meitä perillisiä on sen verran monta kappaletta, että ei ollut pelkoa jättiperinnöstä. Eikä muutenkaan.

Tämä on varmaan jo maailmanennätys, hyvä ettei päätös tullut ennen viimeistä jättöpäivää! Soitin päivällä velimiehelle ja etanaposti ei vielä ollut ehtinyt perille. Erityisesti isä on jännittänyt tätäkin asiaa ja veli sanoi kipaisevansa kertomaan heti uutiset.