Pienestä on lapsen mieli iloinen

Tai iso asiahan tämä on minulle. Muistan, miten ehkä kolme vuotta sitten syksyllä ensimmäisen kerran sanoin ääneen ystävilleni, että minä haluan kirjoittaa kirjan. Olin jo siihen mennessä kerännyt aineistoa ja aika satunnaisesti kirjoitellut muistin erilaisia sukuun liittyviä juttuja, piirrellyt sukupuita ja sen sellaista. Edelleen kyse oli unelmasta ilman suunnitelmaa. Ystäväni Liisa varoitti, että ainakaan keittokirjaa ei pidä ruveta väsäämään. Sen itsekin tiesin.

Kaksi vuotta sitten huomasin jossain ilmoituksen. Ihan meidän lähellä olisi kirjoittajavalmennuksen starttiviikonloppu. Sinne! Kuvittelin saavanai opastusta kirjan kirjoittamiseen ja sainkin, mutta myös paljon laajemmin ja syvemmin käytännön neuvoja. Plus - tämä on tärkeintä - tiukat ohjeet ruveta rivakasti töihin. Kotitehtävätkin aikataulutettiin. Jo ennen tätä viikonloppuakin meidän kuuden kurssilaisen oli tehtävä ennakkotehtäviä.

Minä ilmoitin valmentajalleni, että haluan kirjani olevan valmis toukokuun 16. päivänä 2013. Hän laskeskeli hetken aikatauluja ja totesi sen olevan mahdollista, mutta kiirettä pitäisi. Esitehtävissä piti jo esittää jonkinlainen tekstinpätkä ja taisi olla synopsiskin, jota ohjaajan kanssa tarkasteltiin. Kaameaa, enhän siihen mennessä ollut raapustanut riviäkään tulevasta kirjastani ja nyt oli jo pitänyt lähettää tekstiä arvosteltavaksi ihan oikeille kirjailijoille! Palaute tuli kahdelta. Toiselta innostava ja kannustava, toiselta tuli vähän nihkeänpuoleinen, mutta ei sekään ihan lyttyyn minua lyönyt. Muistaakseni, sillä siihen paperiin en toista kertaa kajonnnut.

Seuraavat kuukaudet oli tarkkaan aikataulutettuja, sillä ohjaaja tai siis oma aikatauluni ei antanut armoa. Sisällöstä tai synopsiksestakaan ei alkuun ollut harmainta aavistusta, mutta siinä se rupesi kehkeytymään. Kynä ja ruutuvihko (vai olisiko ollut raitavihko?) oli aina käsillä ja kas kummaa, teemoja ja jopa repliikkejä rupesi nousemaan ihan itsestään mieleeni.

Kirjoitin ensimmäistä tekstiä tiiviiseen tahtiin puoli vuotta. Sen jälkeen annoin sen muutamalle luettavaksi. Tiukin ateljeekriitikko löytyi kotoa. Mies kehtasi sanoa, ettei ikinä ole lukenut mitään niin tylsää ja kaikin puolin ikävää tekstiä. No, yritin ottaa opikseni ja sen jälkeen seurasikin useita versioita, muokkaamista, korjaamista, hiomista. Yhden version kirjoitin lähes kokonaan murteella, mutta sen ohjaaja työnsi suoraan  maan rakoon.

Jossain välissä sovittiin meidän kirjailijauntuvikkojen kesken uudesta tapaamisesta. Vertaistuki oli arvaamattoman tärkeä apu. Mikä käsittämättömintä, ventovieraat, erilaisia teemoja käsittelevät ihmiset olivat yhtäkkiä ystäviä. Ohjaajalta saimme lisää opastusta ja käytännön neuvoja esimerkiksi verotukseen liittyvissä kysymyksissä. Kirjoitin kynä sauhuten ja ohjeet ovat hyvässä tallessa isossa ruutuvihossa, jota en sen päivän jälkeen ole avannut.

Sitten yhtenä päivänä totesin, että tämä on nyt tässä. Aloin etsiä kustantajaa ja pistin muutaman apurahahakemuksenkin matkaan. Hylsyt sain molemmilla aloitlla. Ensimmäinen kustantaja ilmoitti, tosin kauniin sanakääntein, että romaanit eivät ole heidän alaansa. Samaa sanoi toinenkin. Kolmannesta ei ole vieläkään kuulunut mitään. Sanomattakin on selvää, että apuraha-anomus tuli bumerangina takaisin. Tulipahan harjoiteltua.

Kun en itsekään oikein tiennyt, mitä genreä sukutarinani edustaa, seuloin ensimmäiseksi isot kustantamot pois laskuista. Pieniä riitti vaivoiksi asti ja aikani niidrm nettisivuja plarailtuani päätin, että nyt saa riittää. Päädyin palvelukustanteeseen. En tiedä, saanko ikinä sijoittamiani rahoja takaisin, mutta ero omakustanteeseen oli kuitenkin selvä. Ei tarvinnut tilata heinähäkillistä kirjoja ja kustantaja huolehti ns. virallisesta puolesta. Jos nyt sitten "oikeat kirjailijat" kuka ties naureskelevat näille melkein omakustaille, niin antaa nauraa vaan. "Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyö", sanoi meidän mummikin aikanaan.

Julkkarit ovat ensi viikolla ja sen jälkeen se oikea kirjailija, joka myös luki ensimmäisen tekstiversion, voi ruveta odottelemaan pientä kirjapakettia, tiedät kyllä mistä. Nyt minä odotan kirjalaatikon saapumista.