Huh hellettä, sanoi jäniskin

Ihmettelen, miten uutistenlukijat ynnä muut hehkuttavat helteen ihanuutta. Euroopan helteissä on kuumuuteen kuollut vaikka miten paljon ihmisä ja vielä suurempi joukko kärsinyt siitä. Sama on edessä täälläkin vanhuksilla, sydänvikaisilla, hengitystieoireista kärsivillä ja kaikilla paksukaisilla. Ei siis välttämättä äkkikuolema, mutta mieluiten sitä nauttisi kevyestä tuulen henkäyksestä ja parinkymmenen asteen lämmöstä pihakeinussa köllötellen.

Tänään oli sen verran kuuma, ettemme jaksaneet ollenkaan istua terassilla, johon aurinko paistoi suoraan monta tuntia iltapäivällä. Iltaruoka sentään tehtiin ja syötiin terassilla. Tai minä kyllä keitin perunat, sipulit ja yhden porkkanan sisällä, jossa tein myös kantarellikastikkeen. Mies oli jo viime viikolla ostanut tarjouksesta naudan entrecôte-pihvejä, joista paistoi ulkona yhden kummallekin. Pakkaseen jäi vielä parin aterian ainekset.

Iltapalaksi säästin illansuussa poimimani marjat, keväällä istutetun mustaherukan kaikki kolme terttua ja kourallisen villivattuja pensaasta, joka oli jo saanut tappotuomion. Keväällä vain voimat loppuivat ennen sen hävittämistä ja nyt tämä teki marjoja enemmän kuin varmaan koskaan aikaisemmin yhteensä. Pieniä, ihanan makuisia vattuja. Siis sen verran kävin kasvimaalla, kun oli pakko kastella kasvihuoneen tomaatit ynnä muut vihannekset.

Siitä on nyt paria päivää vaille vuosi, kun sain syöpädiagnoosin. Jo viime hääpäivän illallisella olin kipeä ja pian sitten jouduinkin sairaalaan. Sen muistan, miten diagnoosista kertomaan tullut naislääkäri melkein hyppi riemusta, kun se ei ollutkaan nopeasti tappava mahasyöpä, vaan helpommin parannettava imusolmukesyöpä lajiltaan suurisoluinen B-solujen lymfooma. Silloin vielä en tiennyt, että sekin oli minulla lajissaan pahinta laatua, joten hoidot alkoivat heti. Ne kuitenkin purivat, mistä olen ikikiitollinen, mutta seuranta jatkuu vielä toistaiseksi neljän kuukauden välein. Vasta viiden vuoden päästä minut julistetaan terveeksi syövän osalta, jos nimittäin olen vielä silloin muuten hengissä... Kaikkihan eivät selviä, vaikka onneksi suurin osa tämänkin lajin syöpäpotilaista. Olikohan se 75 % tai jotain?

Tänään oli vuorossa miehen lääkärissä käynti. Onneksi ei tällä kertaa ollut mitään suurempaa asiaa kuin reseptien uusimista.

Eilen hänellä oli silmälääkäri ja nyt on sitten kolme passitusta tarkempiin tutkimuksiin, kun toisen silmän, sen glaukoomasilmän, pohja on kuulemma ehdottoman aiheellista kuvata Silmäklinikalla. Näöstä on jo mennyt kolmannes eikä vaivaa voi leikata. Paineet onneksi olivat kohdallaan, mutta uudet rillit menivät jo eilen tilaukseen. Lisäksi hän odottaa kutsua sydämen määräaikaistarkastukseen aortan laajentuman takia ja sitten siihen viheliäiseen, jo kolmanteen eturauhasta koskevaan leikkaukseensa. Vaiva on ikävä, oireet samat kuin ennen höyläystä paitsi että silloin hän ei tarvinnut vaippoja.

Minun näköni ei ole vieläkään korjaantunut, ei vaikka sokeriarvot ovat nyt ihan kohdillaan. En tiedä sitten, onko tämä näön heikkeneminen sytostaattien vai kortisonin jälkivaikutusta vai yhteensä sitä sun tätä. Lääkärin mukaan voi mennä useita kuukausia ennen kuin näkö tasapainottuu eli en ole ainoa lajissa. Sain nyt tosin uutta pitkävaikutteista insuliinia ja arvot ovat parantuneet parin viikon takaisista. Uuden lääkkeenkin takia joudun mittaamaan sokereita ja laskemaan hiilihydraatteja toistaiseksi joka syömiskerralle ja tarvittaessa pistämään lyhytkestoista insuliinia.  Siihenkin tottuu, kun on pakko.

Mitä näköön tulee, niin vaiva on jokseenkin viheliäinen, sillä näköni edelleen vaihtelee huomattavasti eikä sille voi tehdä mitään, odottaa vain. Tulen kuitenkin toimeen yksien moniteho- ja tällä hetkellä kaksien vanhojen lukulasien kanssa. Yhtenä päivänä näen lukea toisilla, toisena toisilla laseilla. Tietokoneella en tällä hetkellä tarvitse ollenkaan laseja, mutta pientä tekstiä, esim. lääkereseptejä luen suurennuslasin kanssa, kun mitkään lasit eivät auta, mutta näinhän tietysti moni muukin joutuu tekemään. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ikänäkövaiva ja esimerkiksi silmänpaineet ovat kunnossa.

Tähän asti olemme saaneet vuorotella näillä sairaala- ja tutkimusmatkoilla, mutta nyt näköjään alkoi miehen "tuuri". Kun minulla koko viime talvi meni reissaamiseen kodin, labran ja syöpäsairaalan välillä, niin olisi ollut jo aika ns. rauhoittua ja päästä tositoimiin kirjankin kanssa, mutta eihän aina mene niinkuin toivotaan. Talvi oli tosi raskas, kun pahimmillaan kävin kolmekin kertaa viikossa labrassa plus lääkärissä ja sytostaatitkin olivat aina kolmen viikon välein. Nyt onneksi tilanne on paljon parempi, vaikka ainakin yksi isompi tutkimusreissu Helsinkiin on vielä edessä. Ja taas lääkäri teroitti sitä, että kuumetta pitää seurata ja jos se nousee 38:aan, niin heti pitää lähteä suoraan aluesairaalaan. Iltaisin se tuppaakin nousemaan, mutta maksimissaan ollut vain 37,3. Ihan joka ilta en sitä mittaa, sillä kroppa kyllä kertoo, milloin lämpö on noussut. Pari kertaa on kyllä noussutkin ja silloin sitä on viiletetty matkaan. Syynä on valkosoluarvojen mataluus, joka taas heikentää elimistön puolustuskykyä pöpöjä vastaan. Siksi kai keväinen mahatautikin otti niin koville. Herkästi joudun tiputukseen ja vertakin on annettu tarvittaessa.

Viime sairaalareissun iso plussa oli se, että myös syövän osalta minua kuvattiin koko kropan pituudelta - päätä lukuunottamatta. Lääkäri totesi, että ei syöpää näköpiirissä eikä haimassakaan oleva "ilmiö" ole kasvanut. Sen laatua ei ole selvitetty, mutta hyvä juttu niin kauan, kun se ei kasva tai muuten reagoi, vaikka näkyykin kuvissa. En edes ajattele, mitä se voisi olla. Mutta valkosolut olivat edelleen alhaalla.  Sen kyllä sanon edelleen, että kavereiden, tuttavien, puolituttujenkin tuki ja kannustus sekä rukoukset ovat kantaneet ihmeellisesti.