Aattoaamun ajatuksia

Vähän on jouluseimi samea, mutta nythän onkin yö... Yritän kuvata paremmalla onnella, jos muistan. Häpeäkseni en edes muista, kenen taideteos tämä on. Uudenkaupungin Mervi tietää ja itsekin lisään tiedon, jahka sen löydän esimerkiksi esineiden pohjasta. 

Kuten kerroin, laskeuduimme jo lauantaina jouluun eli mitään askaretta ei ole tehty sen lisäksi, että olen kuljettanut suunnilleen kipon kerrallaan omalle paikalleen eri puolille taloa. Ruoat tulivat kaupasta. Tänään tein kotijuuston. Jotain perinnettä on sentään ylläpidettävä, vaikka laatikot ja muut räätit tulivat valmiina. Toivottavasti imelletty perunalaatikko on kelvollista... Ruokaahan meillä on riittävästi niin, että kauppaan tuskin tarvitsee tänä vuonna mennä eikä ehkä ensi vuoden alussakaan. Joulutorttuaineksia olisi voinut mies tulla, mutten muistanut kirjoittaa listaan.

Huomenna heti joulurauhan julistuksen jälkeen lähdemme kierrokselle: ensin langolle ja kälylle joulupuurolle, sitten vaaria tervehtimään ja poikkeamme myös veljelläni. Sitten kotiin ja kinkkua paistamaan. Tapoihimme - tarkemmin sanottuna mieheni tapoihin kuuluu paistaa kinkku vasta myöhäisillaksi niin, etä ensimmäiset makupalat leikataan ehkä vasta yömessun aikaan. Minä enenn aikaan paistoin kinkun yöllä niin, että aamulla sai leikattua muhevia paljoja voileivän päälle. Koira-poloinen partioi koko yön uunin edessä kuola valuen.

Aikaisemmin kävimme haudoilla, mutta nyt eivät jalat kestä kummallakaan emmekä haluaa siihen liikenneruuhkaankaan. Läheisiä voi muistaa kotonakin, vaikka onhan se sadoin kynttilöin ja lyhdyin valaistu hautuumaan suuri elämys. - Taisi olla viimeisiä kertoja se, kun  liukastuin ja polvikierukka repeytyi ja sitä sitten podettiin pitkään aina siihen asti kunnes älysin mennä magneettikuvaukseen ja sitä tietä toimenpiteeseen. Jonotuksen jälkeen tietenkin.

Tähän päivään on sisältynyt iloa ja surua. Iloa ystävän tapaamisesta. Joimme pikaisesti glögit ja teimme vaihtokaupan. Minä sain herkullisen näköisen joulukakun ja ystäväpariskunta pakkasi kyytiinsä meidän joulupakettimme, joka toivottavasti tuottaa iloa ja hyötyä perheelle.

Suru kosketti läheltä: ystävämme, ei sentään saman, äiti oli eilen muuttanut taivaaseen pitkällisen syöpäsairauden lopulta viemänä. Lähtö oli odotettu, muttei tietysti voi sanoa, että varsinaisesti toivottu, vaikkei mitään toivoa enää toipumisesta ollutkaan. Ikääkin oli päälle yhdeksänkymmenen, mutta ikävää ja haikeustta ei tietenkään mikään poista.

Mies muisteli, että hän sai tämän talon peruskorjauksen juuri jouluaattona 35 vuotta sitten valmiiksi ja piti heti tupaantuliaiset. Minä puolestani pakkasin 15 vuotta sitten viikonloppukassin tullakseni viettämään tänne joulua. Sillä tiellä olen vieläkin.

Hyvää joulua teille kaikille blogini lukijat!