keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Sihinää

Ei ehkä ole syytä huoleen, mutta sain kuitenkin lähetteen tarkempiin tutkimuksiin. Plus tietysti madonluvut siitä vanhasta vainoojasta, jonka sanotaan olevan ikuista: läskistä. Mikähän sen veisi?


Oma lääkärimatkani toisin sanoen oli onnistunut, nimenomaan siksi kun mitään ihan äkkikuolemaan viittaavaa ei EKG:ssä kuitenkaan ollut. Lääkäri oli miellyttävä uusi tuttavuus ja ah miten se muistuttikin yhtä mukavaa takavuosien ex-poikaystävää, hymykuoppakin taisi olla samassa poskessa ;-) . Mutta komensi laihtumaan. Sehän se tässä sujuukin kuin leikki. Se kaiketi parantaa kaikki vaivat.

Joku kikkakakkonen tietysti pitäisi keksiä. Ehkä rupean taas pitämään ruokapäiväkirjaa, jonka tiedän hyväksi konstiksi PAITSI että se ei laihduta. Mutta toisaalta kun menen sairaalaan joskus sitten kun kutsu käy, niin on ainakin syömisdokumentit olemassa.

Usko ja luottamus koko sairaalalaitokseen on tässä viimeisten viikkojen aikana hapertunut aika heikoksi. Melkein arvaan, kun isä soittaa, että taas on jotain ikävää sattunut. Masennus on ainakin pahentunut eikä pelko vähentynyt. Jos ei kotona ollut helppoa ja turvallista yksin, niin eipä näytä sairaala oloa kohentavan. Milloin tiputuspotilasta pelotellaan kotiuttamisella, milloin milläkin lähes kiusanteolta vaikuttavalla temppuilulla.

Tänään vanhalta mieheltä, joka on kulkenut jo monta vuotta kotonakin pääasiassa rollaattorin kanssa, otettiin rollaattori pois, kiellettiin jyrkästi pyörätuolilla käynti pitkän käytävän päässä toisella osastolla makaavaa puolisoa katsomassa ja olipa nokkamukitkin muutettu tavallisiksi laseiksi, että vain olisi elämä mahdollisimman hankalaa.  "Viisaus" oli ehkä peräisin fysioterapeutin päästä, joka kuulemma kehtasi väittää nähneensä isän kävelevän itsekseenkin. Siitä vaan, niin vaimoa katsomaan kuin ruokasaliinkin! Kas kun faija itse ei ole tätä ihmeparantumistaan huomannut. Vävy kävi appeaan tervehtimässä ja sen käynnin aikana oli rollaattori sentään saatu takaisin, mutta toinen asia on, onko se huoneessa enää aamulla.

Mitähän huominen tuo tullessaan?  Itkettää ja pelottaakin jo etukäteen. Käsiä saisi nyt vähän laittaa ristiinkin, että kaikki kääntyisi parhain päin ja molempien vanhusten loppuaika olisi heitä kunnioittava ja arvostava. Ja että huomisessa palaverissa olisi järjen ja rahan lisäksi mukana tunnetta ja lämpöä muillakin kuin itkua tuhertavalla tyttärellä. Tai voi olla sekin mahdollista, että sihisen ja puhisen.

7 kommenttia:

  1. Hengessä mukana :I

    Kannattanee jättää se murheellinen minä kotiin huomenna ja ajaa vaikka sihisten ja puhisten faijasi asiaa, ei mitä vaan voi tehdä. Näyttää siltä, että sinun on kynsin hampain pidettävä hänen puoliaan :(

    Voimia!

    VastaaPoista
  2. Minäpä laitan...siis käsiä ristiin sekä vanhempiesi, että sinun terveytesi puolesta. Läskinkarkoitusoperaatiota itsekin täällä aloittelen. Kolme kiloa lähti viikossa, mutta entuudestaan tiedän, että tulevat korkojen kanssa takaisin heti, kun alan syödä edes jotain..

    VastaaPoista
  3. Muistetaan, muistetaan! Niin ihania sairaanhoitajia kuin onkin olemassa, osa tuntuu toteuttavan itseään lähinnä pomottamisessa. Vanhukset kun eivät ole vanhoja ja sairaita ilkeyttään... Voimia teille kaikille!

    Ja ei, laihdutus ei ole (välttämättä) mikään autuaaksitekevä asia. Minä esimerkiksi olen melkoisen ylipainoinen ja niin terve kuin ihminen olla voi - paitsi että osteogenesis imperfecta löytyy, mutta siitä ei kukaan lääkäri ole vielä keksinyt syyttää lihavuutta. :)

    VastaaPoista
  4. Minun mielestäni voisi ihan hyvin muistuttaa fysioterapeuttia tämän asiakkaan iästä ja yksin asumisesta. Paremminkin katsoa että apuvälineiden käyttö on tehokasta ja kaikki tarpeelliset av:t on opeteltu (kotiutusta ennen). Toivottavasti löytyy joku muu keino!
    Kannetaan kilomme iloisesti, kalliilla hankitut:)

    VastaaPoista
  5. Kiitos, rakkaat ystävät! Kiva kun olette mukana näissä murheissa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!