Ei ollut aprillipilaa tämä

Vaikka eilen ennustettiin tulevaksi yöksi lumisadetta, niin kuka olisi uskonut, että aamulla maassa on 20 senttiä uutta, puhdasta lunta? En minä ainakaan.

 Kävelytielläkin oli vain yhdet auton jäljet, jotka eivät olleet lumiauran jättämiä. Pienempiä oli sitäkin enemmän. Olisikohan fasaani taaperrellut tiellä ja mennessään ihmetellyt takatalven tuloa? Tuntuu merkilliseltä, että edes koululaisten jälkiä ei näkynyt. Jokohan aurat on nostettu kesäteloille? Mies ainakin arveli, että ei enää aio vetää lumilinkoa esille.

Aamulla ja aamupäivällä joku yritti sinnikkäästi soittaa minulle, mutta kertaakaan en ehtinyt vastaamaan. Milloin kännykkä oli toisessa päässä taloa, milloin lankapuhelin lopetti juuri sillä hetkellä, kun nostin luuria. Pari kertaa pääsin matalasta sohvasta aamupäiväunilta niin hitaasti, etten ehtinyt vastaamaan. Kun numero ei ollut tuttu, en lähtenyt soittamaan perään. Se olisi kaiketi ollut joku lehtimyyjä tai vastaava, vaikka kieltämättä askarruttamaan jäivät muutkin vaihtoehdot. Ystävä? Äidin sairaala? Isän kotihoito?  No, kaipa soittaa niin kauan, että tavoittaa minut, jos kerran on asiaa.

Tämän päivän ohjelmaan pitäisi kuulua juuri nyt pieni kirjoittamissessio. Kun aiheena on kuolema, josta minulla itselläni (heh. en tarkoita nyt omaa kuolemistani) on varsin vähän kokemusta ja toisaalta eiliseen postaukseen viitaten ajatus tuntuu enemmän kuin raskaalta, niin olen lykännyt aloittamista. Jaa, siis miksi pitäisi kirjoittaa kuolemasta? No pitää vaan, kun olen semmoisessa kohdassa. Onhan tässä näppäimistössä tietysti toiminto leikkaa-ja-liimaa, joten aina tarvittaessa voin hypätä seuraavaan aiheeseen.

Huomasin vasta, että Cheri  Autuas olo-blogista on sadantena liittynyt tämän blogini lukijakuntaan. Tervetuloa! Tervetuloa myös te muut, joita en erikseen ole älynnyt toivottaa tervetulleiksi. Kiva kun olette olemassa!