Vaivaa ja valitusta

Niin se on, kun ihminen vanhenee, niin kaikki paikat ravistuvat ja rapistuvat. Toivottavasti kuitenkin vain yksi kerrallaan ja kohtuullisen hitaasti.

Mies viipyi silmäklinikkamatkallaan paljon kauemmin kuin mitä etukäteen arveli. Retkeen kului lähes viisi tuntia matkoineen. Olisi ollut kiva kirjoittaa, että kaikki on hyvin, mutta eipä ihan niin ollutkaan. En enää ihmettele, miksi mies jännitti etukäteen klinikkakäyntiään. Itse en sinä aikana oikein osannut muuta kuin päivystää.

Silmänpohjan rappeumatauti on vienyt toisen silmän näöstä 30 prosenttia, mutta onneksi sentään 70 % on vielä jäljellä. Tilanne voi kuulemma muuttua nopeasti tai olla muuttumatta koskaan. Leikkaus on ehkä jossain vaiheessa edessä, mutta vasta sitten kun on pakko. Se ei ole ihan pieni juttu, oli lääkäri arvellut.  Toisen silmän glaukoomakin tutkittiin ja se on lääkityksen ansiosta ennallaan. Hyvä niin. Mies määrättiin oman silmälääkärin kontrolliin muutaman kuukauden päästä.

Minullekin tuli jo näin nopeasti kutsu lisätutkimuksiin. Postipoika on varmaan tuonut kirjeen laatikkoon oikein juoksujalkaa. Aluesairaalan ripeys yllätti ja keskussairaalan vieläkin enemmän.

Toisaalta, kun ihan lähiaikoina olen lukenut kahden ikätoverin äkkikuolemasta ja kuullut kolmannesta, ystävän ystävän kuolemasta pahassa onnettomuudessa, niin sietää olla iloinen ja kiitollinen jokaisesta yhdessä eletystä päivästä.

Kun soitin päivällä isälle, oli äänensä aika masentunut. Isä kyllä sanoi sen johtuvan vain siitä, kun hän puhui makuultaan puhelimessa. Johtui siitä tai ei, mutta ei ole kiva olla yksin ja ajatella dementoitunutta, sairaalan kattoon tuijottavaa vaimoaan. Onneksi hieroja oli tänään menossa hoitamaan isää, luullakseni sekä niskaa että samalla vähän mieltäkin.

Omaa terveyttäni ajattelin hoitaa iltasaunalla ja puhtailla lakanoilla. Kiva kun pian saa lakanoihin raikkaan ulkoilman tuoksun!