Pienestä iloa

Tänään Toinen tytär tuli käymään. Hänellä on ollut ongelmia autonsa kanssa. Ison rempan jälkeen kaikki osat eivät ilmeisesti tulleet kunnolla kiinni ja nyt asiaa sitten tutkitaan. Toivottavasti ei tarvitse hutkia, vaikka isänsä onkin varmuuden vuoksi mukana neuvonantajana korjaamolla.

 Mukana oli myös metka pikkukoira Jack Russellin terrieri, joka ilmiselvästi on saman näköinen kuin emäntänsä. En nyt kuitenkaan viitsi laittaa tänne semmoista kuvaa. Edellisellä kerralla koira oli vähän kuriton, mutta nyt käyttäytyi oikein siivosti. Ei edes kerjännyt pöydästä, kun kahvittelimme yhdessä.

Tytär on kotiutunut Turkuun ja vaikuttaa saaneensa asiansa suunnilleen järjestykseen.  Se tuntui mukavalta kuulla. Kuulimme monesta pienestä ilonaiheesta, mm. kesän työtilanteesta.

Sekin minua ilahdutti äsken, kun kävin vilkaisemassa tyttären naamakirjaa. Melkein itku pääsi äidiltä, kun huomasin, että Tyttären kavereiksi on ilmoittautunut sekä tämä Toinen tytär että veljensä, Esikoispoika. Ihan semmoinen tunne tuli, että vihdoinkin - nyt nämä kokevat toisensa kavereiksi. Nämähän eivät ole biologisesti mitään sukua Tyttärelle, vaan kyseessä on miehen ja minun lapsemme, jotka kaikki olivat jo aikuisia silloin, kun me menimme naimisiin. Totta kai he ovat kaiken aikaa tavanneet toisiaan meillä, mutta olleet puheväleistä huolimatta pikkiriikkisen etäisiä, kun harvakseltaan tapaavat. Että tämmöisestä asiasta voikin kokea näin suurta iloa!

Jatkan ehkä myöhemmin.