Ruokaa ja musiikkia

Me päätimme tehdä tänään hyvää eli osallistua seurakunnan yhteisvastuulounaalle. Ruoka oli ugandalaista eli savukalapataa, naudanlihaa kookoskastikkeessa ja maapähkinäkastiketta riisin kanssa. Vähän suolaista meidän makuumme, mutta raha meni hyvään tarkoitukseen. Nähtiin tuttuja ja syötiin kuitenkin hyvällä mielellä. Maksu oli vapaaehtoinen, mutta pakollinen eli itse sai päättää, minkä summan lykkäsi lippaaseen. Kysyimme tutulta yhteisvastuunkantajalta kävijämäärää ja toista sataa oli vastaus. Viime vuonna ruoka loppui kesken, mutta nyt se näytti riittävän.

Huomasin aamulla kirkollisista ilmoituksista, että tänäänhän on se päivä, jolloin joku kanttoreista soittaa puolilta päivin urkuvartin uudessa Elävän veden kappelissamme. Tässä talvella, itse asiassa kuukausi sitten, kun seurakunta juhli 60-vuotispäiväänsä, Espoon uusi piispa Tapio Luoma kävi vihkimässä kirkonmäelle valmistuneen uuden toimitalon, jossa on erilaisia tiloja, työhuoneita ja kaiken kruununa upea kellarikappeli.

Takaseinä on louhittu kallioon ja seinää pitkin todella virtaa elävä vesi. Kuvissa on vain pieni häivähdys upeasti vaihtuvista sateenkaaren väreistä. Tässä viimeisessä yritin kuvata kappelin kaariovea, mutta pakko oli rajata ihmisten takaraivot pois kuvasta, varsinkin kun kuvassa oli etualalla vähän harvahapsinen täti, jonka päässä oli paitsi kaljua pintaa, myös epäesteettisesti harmaata ja mustaa hiustupsua.Kuvien ottamisessa oli omat niksinsä, kun kappeli oli pullollaan väkeä.

Kappeliin mahtuu 60 henkeä, mutta kun eteinenkin oli täynnä, niin ehkä meitä oli kahdeksisenkymmentä. Lounas tai joku muu tilaisuus saattoi vetää, mutta kuulemma nämä konsertit ovat olleet tosi suosittuja, kertoi tapaamani tuttu. Nytkin konsertti oli upea, nuori kanttori vissiin improvisoi pääasiassa omasta päästään. Aina sieltä täältä jopa minä erotin tuttuja melodioita. Huikein kohta oli se, kun kesken minikonsertin suntio (tai muu minulle tuntematon kirkonmies) kävi laittamassa valot ja vedet päälle ja kanttori soitti "Vie vuorille tää viestiä" niin että urut paukkuivat. Se oikein vavahdutti. Tarkoitus kaiketi oli ollut, että vesi olisi virrannut heti alusta pitäen.

Lounaalla juttelimme miehen kanssa, että jos meitä ei vielä olisi vihitty, niin tämä olisi meidän vihkikappelimme. Meidän vihkikirkkomme ei ollut nytkään kovin monen askeleen päässä. Se edustaa monen mielestä kalsaa betoniarkkitehtuuria rumimmillaan ja on jopa äänestetty Suomen rumimmaksi kirkoksi.  Itse olen kokonaan toista mieltä. Kuvia kirkosta voi katsella vaikka Järvenpään seurakunnan kotisivuilta. Siellä on videokin 60-vuotisjumalanpalveluksesta. Niin että torstaisin kello 12 nokka kohti kappelia!