Apeus jatkuu

Pakko oli tulla uudemman kerran samana päivänä pahaa oloa purkamaan. Apeus jatkuu sen jälkeen kun kävimme mummulassa. Vaarilla oli ollut raskas päivä, mutta toivottavasti käyntimme virkisti häntä edes hetkiseksi. No, syy tietysti löytyi läheltä Onneksi tapasimme jo pihalla, jossa vaari oli pumppaamassa vesiä ojasta toiseen. Sehän se on lähes ysikymppiselle sopivaa askaretta.  Tiedän miten tärkeää se hänelle on, kuten tietää veljenikin, joka varmaan käden käänteessä tekisi sen faijan avuksi. Hyvä kuitenkin, kun isä siis pääsi ainakin purkamaan murheitaan meille niin ettei muori ollut kuulemassa. Pää on hatara kuin pitsiliina, mutta korvat kuin kärpällä.

Isä on taas aika uuvuksissa. Tähän päivään oli jo osunut kaksi rasitusta. Äiti ilmeisesti repii yövaipat pois, vaikka kodinhoitajat laittavat ne paikoilleen illoin, aamuin. Niinpä sänky oli taas aamulla lainehtinut. Eikä siinä kaikki. Kun äitimuori ei suvaitse rollaattoria eikä läheskään aina muista ottaa keppiäkään, niin eikös hän tänään taas ollut kupsahtanut pitkin pituuttaan lattialle. Oli hän lyönyt päänsäkin isän rollaattoriin, muttei kuulemma sitä sen kummemmin valitellut. Ja on se ihmeiden ihme ettei mitään pahempaa ole sattunut. Velimies oli hälyytetty paikalle ja muori nostettu koivilleen.

Minun ikävä ennustukseni on, että päivänä muutamana meillä on näissä haavereissa tavalla tai toisella lonkkansa tai vähintään kätensä murtanut mummu. Mutta mitäpä tässä voi muuta tehdä kuin toivoa vain parasta, mikä se sitten tässä tapauksessa onkaan. Isän kestokyky alkaa olla rajoillaan.Vielä hän ei kuitenkaan ole valmis puhumaan äidin laitospaikasta ja tokko tuota ihan äkkiä kunnasta saisikaan. Pyysin isää kuitenkin miettimään ihan tosissaan omaa jaksamistaan.

Joimme hyvät kakkukahvit, mutta vanha tuttu ongelma tuli taas esille. Isä sanoi, että kakkulapio (tai yksi niistä lukuisista, joita talossa on ainakin ennen vanhaan ollut) on tuvan senkissä. Tarkastimme laatikon perusteellisesti, toisenkin laatikon ja vielä alakaapinkin. Ei ollut kakkulapiota eikä kaikkia hopealusikoitakaan,  tyhjiä laatikoita vain. Isä arveli, että ne on taas pakattu johonkin matkalaukkuun. Alakaapissa sen sijaan olivat Myrna-kupit, ne uudemmat ja paremmat, joita olen kaivannut, kun joskus on kahviteltu melkein korvattomilla ja paripuolilla kupeilla. - Ai, täälläkös on onkin, isä ihmetteli. Eihän äiti sairaudelleen mitä voi eikä luultavasti sitä edes tajua, mutta isälle tämä on rankkaa. Sitä en uskalla edes arvailla, miten kärsivällisesti hän aina jaksaa asioihin suhtautua. Onneksi isä ei ole koskaan ollut taipuvainen väkivaltaan ja toki hän ymmärtää, että kyse on sairaasta ihmisestä. Mutta silti.

Kuvat eivät ole kovin teräviä, mutta eipä ole olonikaan terävimmästä päästä tuon reissun jälkeen. Nyt taidan lähteä ruoanlaittoon: uunikirjolohta ja veneperunoita.