Peippokin jo lauloi

Käytiin päivällä mummulassa, jonka pihassa nähtiin ja kuultiin kevään ensimmäiset peipposet. Nyt pääsimme kerrankin jutustelemaan rauhassa isän kanssa, sillä äiti oli vielä päiväunillaan. Hän tosin oli jossain vaiheessa herännyt ja ilmeisesti kuunnellutkin jo jonkin aikaa juttujamme, kas kärpänkorvillaan kuulee toisenkin huoneen läpi puheet. Emme me sentään mitään häntä loukkaavaa käsitelleet, vaikka äidin sairaus on edelleen tabu, josta ei puhuta ääneen hänen kanssaan.

Isä oli saanut ohjeet tulevia kuntoutusviikkoja varten. Paikkaan, minne kunta nuo on määrännyt, on kuskattava kaikki vermeet mukana, vaatteet, apuvälineet ja jos oikein tulkitsin niin todella kaikki, rollaattoria ja äidin vaippoja myöten. Kaunialaan voi kuulemma mennä pikkuisen kassin kanssa,sillä sieltä annetaan kuntoutusviikon aikana tarvittavat vaatteet ja muukin tarpeellinen, täällä ei. Isä nyt vielä soittaa ja varmistaa tilanteen ja sovimme, että jos jotain kampetta on hankittava, niin me käymme ostamassa. Isä arveli kysyvänsä myös sitä, pitääkö ottaa omat eväät vai annetaanko ruoka talon puolesta...

Ehdittiin jutella vaaleistakin. Heitä oli käynyt kolmen hengen komppania äänestyttämässä kotona ja kaikki oli sujunut mallikkaasti. Äitikin äänesti, kun isä oli varannut lapulle oikean numeron, eli kirjoittaminen ja lukeminenkin sujuvat vielä ainakin jossain määrin. Aivan varmasti äiti ymmärsi mistä on kysymys, vaikkei enää myöhemmin muistanutkaan koko tapahtumaa.

Melkein kerroin vielä sen, mitä kuulin veljestäni. Pyyhin sen kuitenkin varmuuden vuoksi pois, mutta se oli asia, jonka takia erityisesti merkkasin tuon iloa-tunnisteen: veli on ehjä ja hengissä, vaikka toisinkin olisi voinut käydä.