Joutsenia!

Päivä oli kaunis ja sen kruunasi illansuussa joutsenparin lento melkein päämme yli. Olimme menossa kauppaan ja seisoimme liikennevaloissa, autossa siis. Ah, olisipa kamera ollut kädessa! En tiedä, oliko tämä vain harhaileva vaiko määrätietoisesti järvelle muuttava pariskunta. En tiedä sitäkään, onko siellä tänä talvena ollut sellaista sulaa, jossa linnut olisivat talvehtineet. Niin tai näin, ne olivat kevään ensimmäiset joutsenet!

Lumetkin hupenevat vauhdilla, mutta meidän pihatiemme, kujasesta puhumattakaan, on aika liukas.Ne kohdat, jotka eivät ole jäisiä, ovat puolestaan paksussa sohjossa.

Aamulla heräsin siihen, kun talon seinällä ihan sänkykamarin kohdalla joku kolisteli. Tiesin jo etukäteen, että seinässä olevaa ylimääräiseksi jäänyttä sähköjohtoa tullaan poistamaan lähipäivinä, joten en säikähtänyt, vaan hiippailin varovasti alakertaan. En näet muistanut ihan tarkkaan pihapihlajan ja johtojen sijaintia ikkunaan nähden enkä jäänyt arvuuttelemaan, pääseekö vieras meis kurkistamaan ikkunasta sisään.

Tuon kuvan otin myöhemmin, kun kaveri jo irrotti johdon toista päätä tolpasta. Tähän asti raksalle on mennyt sähkö meidän mittarimme kautta, mutta nyt viimeinenkin napanuora tonttimme toiseen laitaan on katkennut.  -

Tämä ennen niin kaunis pihlajamme alkaa valitettavasti olla jo katkaisukunnossa.  Lumien sulettua pääsemme tutkimaan, voiko sen katkaista itse vai kulkeeko meidän oma talojohtomme kovinkin pahasti oksien läpi. Ja siis sitä, onko pihlaja tosiaan jo pakko katkaista. Sitä en haluaisi, mutta jos suurin oksa on jo kuollutta, niin ei se kovin kaunis pihakoristekaan ole.

Pihlajantaimia, isompia ja pienempiä on pitkin pihaa, mutta tämä varmaan on kasvanut vuosikymmenet talon nurkalla. Ehkä siitä alkaen, kun talomme siirrettiin nykyiselle paikalleen 1890-luvulla? En tosin tiedä, miten vanhaksi pihlaja elää. Porstuan ovi ja rappuset ovat aikaisemmin olleet tällä sivulla ja pieni pihlaja on varmaan joskus istutettu rapun pieltä koristamaan.

Kävimme mummulassa tänään. Äiti oli oikein reipas, tunsikin minut ja tuli istumaan samaan seuraan kanssamme. Pitkästä aikaa hän otti osaa keskusteluun, vaikkei ihan kaikkea muistanut oikein. Muisteli kirjoitaneensa ylioppilaaksikin, mitä hän ei ole koskaan tehnyt. Olisiko niin, että se on ollut hänelle yksi elämän suuri trauma, kun sodan ja ehkä perheen talouden takia joutui jättämään koulunsa keskikouluun, vaikka pääsikin jatkamaan opintoja? Tällainen piirre ei ole aikaisemmin tullut esille. Isä sitten vaan ohimennen huomautti, että eihän äiti ole ylippilas ja opistoon pääsi keskikoulupohjalla.

Keskustelu jatkui muista aiheista. Puhuttiin vanhoista sukulaisista ja muun muassa siitä, miten suvussa ja tuttavapiirissä on vanhoja, vielä jakamattomia perikuntia eikä pelkästään tästä vaan myös edellisestä sukupolvesta alkaen. Lisäksi sain taas yhden palan sukuun liittyvään palapeliin, kun isä mainitsi erään nimen, jota olen ihmetellyt. Sen omistajaksi osoittautui isän tädin toisen miehen tyttären mies. Näin näitä aukkoja kuroutuu yksi kerrallaan umpeen.