Aamulla herättiin sumuiseen päivään eikä keli tästä ole kummemmaksi muuttunut. Sataa ja on harmaatakin harmaampaa. Onneksi ainakaan toistaiseksi olotilassa ei ole mitään vikaa, vaikken oikein osaa mitään tehdäkkään ennen kuin mies palaa kotiin. Tietokonekin on pätkinyt koko päivän.
Mies on pikapuoliin tulossa kardiologin vastaanotolta, ja sen jälkeen niin olo voi olla toinen. En nyt ennusta mitään pahaa, mutta kun sillä on ollut pitkään kipua kaulan syrjässä, niin vähän pelkoa on, minulla ainakin. Minä nyt olen sellainen pahanilmanlintu, joka näkee ensimmäiseksi kaikki riskit ja vasta sitten mahdollisuudet. Ei voi mitään, tähän työuranikin luultavasti katkesi. Mutta kun varautuu pahimpaan, niin siitä kaikki paremmat vaihtoehdot ovat kuin pieni lottovoitto. Toiset vaan ovat positiivisempia ja toiset negatiivisempia, ei voi mitään.
Eilinen mummulakäynti pyörii edelleen mielessä. Toivottavasti äiti ei ihan hirveästi höykyttänyt isää meidän poistuttuamme. Sellainen piirre liittyy myös hänen sairauteensa eli pystyy vielä hillitsemään ainakin osittain käytöstään muiden ollessa paikalla, mutta "kostaa" sitten isälle ja keppi vaan heilahtaa. Onneksi isällä on sen verran vielä voimia, että saa napattua aseesta kiinni. Viimeksi se oli heilunut sen takia, kun isä oli pitänyt telkkaria liian kovalla äänellä. Mitäs, kun ei muuten kuule. Televisio-ohjelmat nyt ovat niitä harvoja kontakteja ulkomaailmaan, mitä omaishoitajalla voi enää olla, mutta sitä äiti ei käsitä. Tai jos käsittää, ei muista.
Kaivoin esille yhden Altzheimeria käsittelevän kirjan, jonka hankin jo keväällä, mutten pystynyt lukemaan kovin pitkälle. Yritän uudestaan nyt kun kokemukset ja tieto ovat jonkunkin verran sairaudesta karttuneet. Kirjoittajan nimeä en nyt muista - tietenkään - mutta hän on sairauden kouriin itse joutunut sosiologi. Muistaakseni. Kirjallisuutta riittää, mutta hyvä tietysti osata vähän ennakoida tulevia vaiheita. Mies, jonka isän kohtalona oli myös muistisairaus, on todennyt että ei tämä vielä mitään...
Tämä tällä kertaa. Hyvää alkanutta viikkoa!
Minusta riskien ennakoiminen on hyvä ominaisuus silloin, kun se johtaa asianmukaisiin varotoimiin. Paljolta pahalta ja monelta vahingolta on säästytty maailmassa, kun sellaisia ennakoijia on ollut. Minusta se on ennemmin viisautta kuin pessimismiä. Sitäpaitsi tuo on hyvä havainto, että ilo on sitä suurempi, kun huolet osoittautuvat aiheettomiksi.
VastaaPoistaToivottavasti niin käy tuossa miehesikin tapauksessa. Tiedätkö muuten, onko äidilläsi Alzheimerin oireisiin mitään lääkitystä? Nykyään on jo jotain valmisteita, jotka hidastavat taudin etenemistä ja helpottavat oireita.
Lue kaikkia niitä kirjoja joissa kerrotaan tuosta sairaudesta. Vain tieto vähentää sitä tuskaa jonka omaiset joutuvat kokemaan. Toivon sinun miehelle hyviä uutisia. Sataa vaan ihanaa kun saa olla sisällä ☺
VastaaPoistaKiitos toivotuksista. Mies tuli reippaana kotiin, tosin yksi uusi lääkeresepti mukanaan, mutta periaatteessa kaikki o.k.
VastaaPoistaÄidillä on a.o. lääkitys, mutta en sitten sitä osaa sanoa, onko nyt jo mikä tahansa lääke voimatonta vai löytyisikö jotain apuja. Olen siitä jutellutkin isän kanssa, mutta ehkä yksi huolenaihe on se, miten muorin saa lääkäriin. Neurologille meno oli ollut hyvin traumaattinen kokemus lähimmäisille.
Jotkut sanovat, että mikä tietoa lisää, se tuskaa lisää, mutta minusta asian on ehdottomasti päinvastoin. Aina on hyvä tuntea "vihollinen", jotta sitä vastaan voi taistella tehokkaasti. Asiat eivät jää ainakaan tietämättömyyden takia hoitamatta, ja helpottaa se myös omaatuntoa; tietää että on yrittänyt kaikkensa.
VastaaPoistaNiin samanlaista, niin samanlaista eloa vanhemmillasi kuin minunkin vanhemmillani. Rauhoittava lääkitys saatu menemään nyt äidille puoliksi huijaamalla varsinaisen A:n taudin lääkityksen rinnalla. Lääkäriin saatiin vain ambulanssilla, kun lääkitys ei ollut kohdallaan ja riehuminen ei ottanut loppuakseen. Ei käy kateeksi omaishoitajia, ei. Jaksamista sinne!
VastaaPoistaSamoja murheita meillä kaikilla, mutta on hyvä huomata, ettei ole yksin. Jaksamista myös teille.
VastaaPoistaHiljaa täällä sivussa myötäelän teidän kanssanne. Omat vanhempani ehtivät kuolla nuorempana, joten omaa kokemusta muistisairauksista ei ole, mutta silti tiedän niin monen jakavan kohtalonne. Olen löytänyt uuden termin ja haluan käyttää sitä ja sanoa, että koen sympaattista empatiaa. Isääsi eniten ajattelen, kyllä sinuakin.
VastaaPoista