Suku mielessä

Kuten edelliseen postaukseen kommentoitiin, niin huonon päivän jälkeen voi tulla yllätys ja parempi. Minulle ilon toimitti postityttö. Tosin nyt illalla se talon toinen känkkäränkkä sai jostain herneen nenuunsa, joten päivä näemmä päättyi sillä tavalla kuin ei koskaan, ei ikinä pitäisi eikä saisi. Huom. minä en edes haastanut riitaa, toinen vain suuttui jostain, mutta voihan olla, että se mikä minulle on tavanomaista kivaa puhetta aviomiehelle, onkin toiselle silkkaa riidan haastamista. Kiipesi yläkertaan ja siellä on ollut koko illan, mutta olkoon. Sen tiedän vanhastaan, että kun olen tottunut semmoiseen kevyeen suunsoittoon ja sanoilla iloitteluun, jota harrastettiin usein kotona ja etenkin työyhteisössä parhaiden työkavereiden kanssa, niin myös nautin siitä. Mies ei. Hän on sen verran tosikko ja tosikoksi kasvatettu, ettei voi lainkaan käsittää tällaista turhanaikaista höpinää. Loukkaantuukin vielä. Minäkin tosin taidan joskus mainita sanan huumorintajuton...

Joskus pelkään, onko se hänellä alkavaa dementiaa vaiko pelkästään erilaista temperamenttia. Hänen isänsä, setänsä, serkkunsa ja mummonsa dementoituivat. Äsken luin, että näin tapahtui toisellekin mummolle. Minulla kai on rasitetta vain äidin ja äidinäidn suunnalta. Kävin eilen facebookissa seikkaillessani tutkimassa Muistiliiton linkkejä ja se ei ainakaan piristänyt, vaan hyvinpä pohjusti tätä iltaa.

No joo, se iloinen yllätys oli paksu kirjekuori täynnä sukuselvitystä isoäitini suvusta yhdestä ja vähän toisistakin pitäjistä itäiseltä Uudeltamaalta. Kuulkaa, siellä on asunut - ja asuu -  "valtava" määrä äidin tätejä, enoja ja serkkuja lapsineen eli tahtoo sanoa lukematon joukko uusia pikkuserkkuja. Eivät nämä varmaankaan äidilleni vierasta porukkaa ole olleet, mutta eipä vaan ole ollut tarvetta esitellä meitä heille eikä ehkä kertoa meistä heille, vaikkei tässä nyt satojen kilometrien päässä edes asuta. Syynsä on vaiteliaisuuteen ja siitäkin sain nyt tarkkaa tietoa, josta en ikinä kuule sanaakaan äidin suusta.

Yhtään tuttua oman ikäpolven nimeä ei  putkahtanut esille, vaikka vähän sitäkin jännitin. Ei siis ex-työkavereita tms. Joitakin vanhemman polven tutun oloisia nimiä tuli vastaan, joten ehkä olen heistä jotain lapsena kuullut . Ja sitten tietysti se serkku, joka minua tällä arvokkaalla kirjeellä muisti ja joka oli ainoa side sukuun.

Kun en tiedä, sattuuko joku asianosainen sukulainen vahingossa törmäämään tänne avoimeen blogiin, en arvaa sen enempää kirjoittaa ihmisistä, ammateista tai edes paikkakunnista. Tietonikin tietysti ovat ohutta ohuemmat. Sen sanon, että aika soppa on ollut, jossa luultavasti olisi aineksia vaikka romaaniin. Kun minutkin valistettiin sukusalaisuuksista vasta tänä kesänä, niin mistä tiedän onko totuutta kerrottu draaman lapsenlapsillekaan koskaan. Äitini tietää, muttei muista ja jos muistaa, ei ainakaan kerro. Minulla on nyt muutama uusi langanpää, joista voi lähteä kerimään. Puuhaa piisaa.