Tulin itseäni piristämään

Päivä ei sinänsä ole ollut masentava, tautikin selvästi alkaa hellittää otettaan, mutta silti kaipaan päivän päätteeksi jotain positiivista. Ja blogin kimpussa ähertäminenhän sitä on, jos mikään. Päivä kului samoissa puuhissa kuin muutkin eli joutilaisuudessa enkkä enää tarvinnut edes päiväunia. Vähän vaan loikoilin yhden kerran.

Teimme me sentään asiointikierroksen kylillä. Ensin resepti lääkäriasemalta, sitten jonotusta apteeksissa, postikeikka ja vielä pienet kauppaostokset. Asiaa ei muuten kannattaisi mainita, mutta kun emme vieläkään ole saaneet autoa remontista ja kierros tehtiin vieraalla autolla, käsivaihteisella. Peltiseppä oli ruvennut tilaamaan varaosia vasta keskiviikkona, kun veimme auton maanantaina pajalle. Ja aika oli tilattu heinäkuun alkupuolella. Kun vielä vakuutusyhtiö on maksumiehenä, niin ei voi muuta kuin ällistellä.

Automaattivaihdeauto on meillä ollut viimeiset yhdeksän vuotta, joten oma juttunsa tosiaan on nyt miehellä muistaa käyttää vaihdekeppiä. (Minun onneksi ei ole tarvinnut muuta kuin ahtaa itseni kyytiin.) Onneksi tässä pikkuruikussa autossa sentään oli kauhukahva katossa. Pidinkin siitä tiukasti kiinni koko matkan ajan. Mies tosin sai moottorin sammumaan vain kerran liikennevaloihin, mutta jo siitä takana tuleva kuski hermostui ja rupesi oitis vaihtamaan kaistaa. En yhtään epäilen herra mieheni ajotaitoa ja itsekin olen ajanut varmaan monta miljoonaa kilometriä, vaikken viime vuosina juuri muuta kuin kauppaan ja kampaajalle.

En valita. Onneksi sentään on tämä laina-auto, jossa on ratti ja neljä pyörää alla. Silti se on pieni kottero, jollaista tytärpuoli - isojen autojen ihailija - aikanaan luonnehti yksinhuoltajaäitien malliksi. Minä mahduin sisälle juuri ja juuri, mies valitti vähän samaa.

Postista sain Muistiliitosta tilaamani materiaalipaketin, jossa oli muutama kirja, pari esitettä ja liiton lehti. Tätä pääkopan sisältöön liittyvää aineistoa olen nyt loppupäivän tavannut. Toinen kirja oli vähän höpöhöpöä, lapsellisia harjoituksia täysjärkisille ainakin sen perusteella, mitä selatessa havainnoin. Jos se sellaista on kursseillakin, niin en yhtään ihmittele isäni valitusta lapsellisista leikeistä ja askarteluista.

Silmiini osui tekstistä, että neulomisharjoitukset ovat muistisairaille ja meille vielä terveen kirjoissa oleville erinomaisia, koska ne aktivoivat molempia aivopuoliskoja (Saanen tässä yhteydessä mainostaa yllä olevaa kuvaa ja linkkiä!).

Mutta menepä kertomaan sukankutomisen siunauksellisuudesta viisi vuotta sotineelle veteraanille, jolla virkkuuneula oli viimeksi kädessä kansakoulussa noin vuonna 1930, sukkapuikot eivät ehkä koskaan.

Mitä perheemme Altzheimer-potilaaseen tulee, niin enpä kai ole sukkapuikkoja nähnyt koskaan äitinikään käsissä. Kyllä hän olosuhteiden pakosta ompeli meille mukuloille ainakin kesämekkoja ja kutoi mattoja ja hienompiakin kudonnaisia kangaspuissa, mutta sukat, kintaat ja villapaidat teki jotkut muut. Nyt taitavat äidin askartelut ja askareet muutenkin olla tehdyt. - Aioin kirjoittaa enemmänkin tästä, mutta pyyhin pois. Ei se siitä muuksi muutu. Sitä paitsi tämän piti piristää itseäni eikä ainakaan masentaa teitä kumpaakaan lukijaani!

Uusi päivä kaiken muuttaa voi eli kauniita unia ja hyvää huomenta!