Oivallista päivää!

On se jännä juttu, että nykyisin on samalla päivällä tyttöjen ja poikien nimipäivä. Nimet ovat lisääntyneet, mutta päivät eivät! Tänään juhlitaan Oivaa, Oliveria ja Oliviaa. Minun mummini oli Olivia.

Jaaha, tämä bloggerin riiviö ei suostu siirtämään kuvaa. Mikähän on, kun moni muukin on viime päivinä valittanut bloggerin tökkimisestä. Minun oli tarkoitus muistaa mummi-vainaata kauniilla hevoskastanjan kukalla. Iso pihapuumme on taas saanut upeat kukat.

No, onnistuihan se muutaman yrityksen jälkeen. Kuva on otettu kaukaa, sillä kukkia ei ole alaoksilla lainkaan. Kuvaa kannattaa suurentaa, jotta nuo suloiset värit pääsevät oikeuksiinsa. Toivottavasti suurenee.

Mummi ja vaari viettivät viimeiset aikansa vanhainkodissa. Tuntui kovin oudolta, kun henkilökunta puhutteli Olivia-mummia Idaksi. Toki se hänen ensimmäinen nimensä olikin, mutta äiti ja myös hänen serkkunsa ovat aina puhuneet Oliviasta. Meidän polvestamme ei kukaan saanut mummin nimeä ja omalle tyttärelleni valittiin yksi versio toisen isoäitinsä toisesta nimestä.

Tämä Olivia-mummi jäi minulle kovin vieraaksi, sillä kävimme vieraisilla hädin tuskin kerran vuodessa ja silloinkin päiväseltään, näin ainakin muistaisin. Olin jo suunnilleen rippikouluikäinen, kun mummi kuoli samaan sairauteen, joka nyt riivaa äitiäni ja epäilemättä tulevaisuudessa minuakin, se kun erään käsityksen mukaan siirtyy naislinjaa pitkin. Muistan siis mummin periaatteessa oikein hyvin. Hän jätti itsestään lempeän, rauhallisen kuvan. Erityisen hyvin muistan hänen silkinhienot, valkeat hiuksensa. Äiti on ruvennut viime vuosina entistä enemmän muistuttamaan äitiään.

Äidin ja mummin mukana menee hautaan suuria perhesalaisuuksia, joista meille ei ole haluttu puhua sanaakaan. Jotain olen saanut itse pengottua esille, mutta yksityiskohdat jäävät ilmeisesti hämärän peittoon. Äitiä on turha enää tentata enkä halua edes yrittää, sillä hän ja ehkä jo vanhempansakin aikanaan ovat päättäneet, että mitään ei kerrota jälkipolville. Toivottavasti joskus myöhemmin löytyy dokumentteja.

Vasta viime vuosina itselleni on selvinnyt monta vaikeaa kuvioita isovanhempieni elämästä. Vaarin historiassa oli avioero ja myöhemmin konkurssi. Viime mainittu ei tuolloin, 1900-luvun alkupuolella ollut sensaatio, mutta avioero varmaankin sitä oli, varsinkin kun pieni tytär, tätitni, jäi isälle. Mummi puolestaan synnytti aviottoman lapsen, enoni. Sekin oli kova juttu tuohon aikaan maaseudulla, sillä mummi oli käsitykseni mukaan ison talon tytär. Asiaa pahensi se, että sulhanen livisti saman tien matkaansa ja antoi ilmeisesti ymmärtää, että lähtee takaisin kotimaahansa. Mikäpä muu syy olisi ollut, kuin että nuori äiti lähti ainakin vuodeksi vieraaseen maahan. Hän lähti etsimään lapsensa isää. Oma lapsi jäi ilmeisesti isovanhemmille ja mummi lähti vieraasen perheeseen lastenhoitajaksi.

Miekkonen taisi kuitenkin jäädä Suomeen ja vieläpä samaan pitäjään. Olin muutamia vuosia sitten saanut kirjan, joka kertoi itäuusmaalaisten juustoloiden historiasta - ja Pang! Jos sukulaiseni muisti oikein tai ehkä paremminkin oli nuorena likkana kuullut miehen nimen oikein, niin kirjasta se löytyi, merkittävänä juustomestarina ja oikein kuvien kanssa. Mitään yhtäläisyyttä en kuitenkaan näe enoni ja tämän herran ulkonäössä, mutta eno kyllä muistuttikin aika tavalla äitiään. Aivan lapsuudenkuvia en kummastakaan ole koskaan nähnyt.

Kaksi yksinhuoltajaa sitten löysi toisensa ja äitini syntyi perheen kuopukseksi. Olen kuullut, että oikein lellivauvaksi.  - Tällä mummulla riittää ainakin aiheita tutkittavaksi, eikös vaan. En ole ehtinyt kuin vasta vähän raapaista äitini puolen sukua. Isän puolikin on vielä kesken, mutta parempi saada yksi asia ensin hanskaan, niin sanotusti.